| Klassenkampf in Frankreich Karl Marx (1850) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| The Class Struggles in France | Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850 | ||
| Part I: The Defeat of June 1848 | I Kesäkuun tappio 1848 | ||
| After the July Revolution of 1830, when the liberal banker Laffitte led his compère, the Duke of Orléans, in triumph to the Hôtel de Ville, he let fall the words: “From now on the bankers will rule”. Laffitte had betrayed the secret of the revolution. It was not the French bourgeoisie that ruled under Louis Philippe, but one faction of it: bankers, stock-exchange kings, railway kings, owners of coal and iron mines and forests, a part of the landed proprietors associated with them – the so-called financial aristocracy. It sat on the throne, it dictated laws in the Chambers, it distributed public offices, from cabinet portfolios to tobacco bureau posts. The industrial bourgeoisie proper formed part of the official opposition, that is, it was represented only as a minority in the Chambers. Its opposition was expressed all the more resolutely the more unalloyed the autocracy of the finance aristocracy became, and the more it imagined that its domination over the working class was insured after the revolts of 1832, 1834, and 1839, which had been drowned in blood. [1] Grandin, a Rouen manufacturer and the most fanatical instrument of bourgeois reaction in the Constituent as well as in the Legislative National Assembly, was the most violent opponent of Guizot in the Chamber of Deputies. Léon Faucher, later known for his impotent efforts to climb into prominence as the Guizot of the French counterrevolution, in the last days of Louis Philippe waged a war of the pen for industry against speculation and its train bearer, the government. Bastiat agitated in the name of Bordeaux and the whole of wine- producing France against the ruling system. The petty bourgeoisie of all gradations, and the peasantry also, were completely excluded from political power. Finally, in the official opposition or entirely outside the pays légal electorate, there were the ideological representatives and spokesmen of the above classes, their savants, lawyers, doctors, etc., in a word, their so-called men of talent. Owing to its financial straits, the July Monarchy was dependent from the beginning on the big bourgeoisie, and its dependence on the big bourgeoisie was the inexhaustible source of increasing financial straits. It was impossible to subordinate the administration of the state to the interests of national production without balancing the budget, without establishing a balance between state expenditures and revenues. And how was this balance to be established without limiting state expenditures – that is, without encroaching on interests which were so many props of the ruling system – and without redistributing taxes – that is, without shifting a considerable share of the burden of taxation onto the shoulders of the big bourgeoisie itself? On the contrary, the faction of the bourgeoisie that ruled and legislated through the Chambers had a direct interest in the indebtedness of the state. The state deficit was really the main object of its speculation and the chief source of its enrichment. At the end of each year a new deficit. After the lapse of four or five years a new loan. And every new loan offered new opportunities to the finance aristocracy for defrauding the state, which was kept artificially on the verge of bankruptcy – it had to negotiate with the bankers under the most unfavorable conditions. Each new loan gave a further opportunity, that of plundering the public which invested its capital in state bonds by means of stock-exchange manipulations, the secrets of which the government and the majority in the Chambers were privy to. In general, the instability of state credit and the possession of state secrets gave the bankers and their associates in the Chambers and on the throne the possibility of evoking sudden, extraordinary fluctuations in the quotations of government securities, the result of which was always bound to be the ruin of a mass of smaller capitalists and the fabulously rapid enrichment of the big gamblers. As the state deficit was in the direct interest of the ruling faction of the bourgeoisie, it is clear why the extraordinary state expenditure in the last years of Louis Philippe's reign was far more than double the extraordinary state expenditure under Napoleon, indeed reached a yearly sum of nearly 400,000,000 francs, whereas the whole average annual export of France seldom attained a volume amounting to 750,000,000 francs. The enormous sums which in this way flowed through the hands of the state facilitated, moreover, swindling contracts for deliveries, bribery, defalcations, and all kinds of roguery. The defrauding of the state, practiced wholesale in connection with loans, was repeated retail in public works. What occurred in the relations between Chamber and government became multiplied in the relations between individual departments and individual entrepreneurs. The ruling class exploited the building of railways in the same way it exploited state expenditures in general and state loans. The Chambers piled the main burdens on the state, and secured the golden fruits to the speculating finance aristocracy. One recalls the scandals in the Chamber of Deputies when by chance it leaked out that all the members of the majority, including a number of ministers, had been interested as shareholders in the very railway constructions which as legislators they had carried out afterward at the cost of the state. On the other hand, the smallest financial reform was wrecked through the influence of the bankers. For example, the postal reform. Rothschild protested. Was it permissible for the state to curtail sources of revenue out of which interest was to be paid on its ever increasing debt? The July Monarchy was nothing other than a joint stock company for the exploitation of France's national wealth, whose dividends were divided among ministers, Chambers, 240,000 voters, and their adherents. Louis Philippe was the director of this company – Robert Macaire [2] on the throne. Trade, industry, agriculture, shipping, the interests of the industrial bourgeoisie, were bound to be continually endangered and prejudiced under this system. Cheap government, governement à bon marché, was what it had inscribed on its banner in the July days. Since the finance aristocracy made the laws, was at the head of the administration of the state, had command of all the organized public authorities, dominated public opinion through the actual state of affairs and through the press, the same prostitution, the same shameless cheating, the same mania to get rich was repeated in every sphere, from the court to the Café Borgne [3] to get rich not by production, but by pocketing the already available wealth of others, Clashing every moment with the bourgeois laws themselves, an unbridled assertion of unhealthy and dissolute appetites manifested itself, particularly at the top of bourgeois society – lusts wherein wealth derived from gambling naturally seeks its satisfaction, where pleasure becomes crapuleux debauched, where money, filth, and blood commingle. The finance aristocracy, in its mode of acquisition as well as in its pleasures, is nothing but the rebirth of the lumpenproletariat on the heights of bourgeois society. And the nonruling factions of the French bourgeoisie cried: Corruption! The people cried: À bas les grands voleurs! À bas les assassins! Down with the big thieves! Down with the assassins! when in 1847, on the most prominent stages of bourgeois society, the same scenes were publicly enacted that regularly lead the lumpenproletariat to brothels, to workhouses and lunatic asylums, to the bar of justice, to the dungeon, and to the scaffold. The industrial bourgeoisie saw its interests endangered, the petty bourgeoisie was filled with moral indignation, the imagination of the people was offended, Paris was flooded with pamphlets – “The Rothschild Dynasty,” “Usurers Kings of the Epoch,” etc. – in which the rule of the finance aristocracy was denounced and stigmatized with greater or less wit. Rien pour la gloire! Nothing for glory! Glory brings no profit! La paix partout et toujours! Peace everywhere and always! War depresses the quotations of the 3 and 4 percents which the France of the Bourse jobbers had inscribed on her banner. Her foreign policy was therefore lost in a series of mortifications to French national sentiment, which reacted all the more vigorously when the rape of Poland was brought to its conclusion with the incorporation of Cracow by Austria, and when Guizot came out actively on the side of the Holy Alliance in the Swiss separatist war. [4] The victory of the Swiss liberals in this mimic war raised the self-respect of the bourgeois opposition in France; the bloody uprising of the people in Palermo worked like an electric shock on the paralyzed masses of the people and awoke their great revolutionary memories and passions. [5] The eruption of the general discontent was finally accelerated and the mood for revolt ripened by two economic world events. The potato blight and the crop failures of 1845 and 1846 increased the general ferment among the people. The famine of 1847 called forth bloody conflicts in France as well as on the rest of the Continent. As against the shameless orgies of the finance aristocracy, the struggle of the people for the prime necessities of life! At Buzançais, hunger rioters executed [6]; in Paris, oversatiated escrocs swindlers snatched from the courts by the royal family! The second great economic event that hastened the outbreak of the revolution was a general commercial and industrial crisis in England. Already heralded in the autumn of 1845 by the wholesale reverses of the speculators in railway shares, staved off during 1846 by a number of incidents such as the impending abolition of the Corn Laws, the crisis finally burst in the autumn of 1847 with the bankruptcy of the London wholesale grocers, on the heels of which followed the insolvencies of the land banks and the closing of the factories in the English industrial districts. The after-effect of this crisis on the Continent had not yet spent itself when the February Revolution broke out. The devastation of trade and industry caused by the economic epidemic made the autocracy of the finance aristocracy still more unbearable. Throughout the whole of France the bourgeois opposition agitated at banquets for an electoral reform which should win for it the majority in the Chambers and overthrow the Ministry of the Bourse. In Paris the industrial crisis had, moreover, the particular result of throwing a multitude of manufacturers and big traders, who under the existing circumstances could no longer do any business in the foreign market, onto the home market. They set up large establishments, the competition of which ruined the small épiciers grocers and boutiquiers shopkeepers en masse. Hence the innumerable bankruptcies among this section of the Paris bourgeoisie, and hence their revolutionary action in February. It is well known how Guizot and the Chambers answered the reform proposals with an unambiguous challenge, how Louis Philippe too late resolved on a ministry led by Barrot, how things went as far as hand-to-hand fighting between the people and the army, how the army was disarmed by the passive conduct of the National Guard, how the July Monarchy had to give way to a provisional government. The Provisional Government which emerged from the February barricades necessarily mirrored in its composition the different parties which shared in the victory. It could not be anything but a compromise between the different classes which together had overturned the July throne, but whose interests were mutually antagonistic. The great majority of its members consisted of representatives of the bourgeoisie. The republican petty bourgeoisie was represented by Ledru- Rollin and Flocon, the republican bourgeoisie by the people from the National [7], the dynastic opposition by Crémieux, Dupont de l'Eure, etc. [8] The working class had only two representatives, Louis Blanc and Albert. Finally, Lamartine in the Provisional Government; this was at first no real interest, no definite class; this was the February Revolution itself, the common uprising with its illusions, its poetry, its visionary content, and its phrases. For the rest, the spokesman of the February Revolution, by his position and his views, belonged to the bourgeoisie. If Paris, as a result of political centralization, rules France, the workers, in moments of revolutionary earthquakes, rule Paris. The first act in the life of the Provisional Government was an attempt to escape from this overpowering influence by an appeal from intoxicated Paris to sober France. Lamartine disputed the right of the barricade fighters to proclaim a republic on the ground that only the majority of Frenchmen had that right; they must await their votes, the Paris proletariat must not besmirch its victory by a usurpation. [9] The bourgeoisie allows the proletariat only one usurpation – that of fighting. Up to noon of February 25 the republic had not yet been proclaimed; on the other hand, all the ministries had already been divided among the bourgeois elements of the Provisional Government and among the generals, bankers, and lawyers of the National. But the workers were determined this time not to put up with any bamboozlement like that of July, 1830. They were ready to take up the fight anew and to get a republic by force of arms. With this message, Raspail betook himself to the Hôtel de Ville. In the name of the Paris proletariat he commanded the Provisional Government to proclaim a republic; if this order of the people were not fulfilled within two hours, he would return at the head of 200,000 men. The bodies of the fallen were scarcely cold, the barricades were not yet disarmed, and the only force that could be opposed to them was the National Guard. Under these circumstances the doubts born of considerations of state policy and the juristic scruples of conscience entertained by the Provisional Government suddenly vanished. The time limit of two hours had not yet expired when all the walls of Paris were resplendent with the gigantic historical words: République français! Liberté, Egalité, Fraternité! Even the memory of the limited alms and motives which drove the bourgeoisie into the February Revolution was extinguished by the proclamation of the republic on the basis of universal suffrage. Instead of only a few factions of the bourgeoisie, all classes of French society were suddenly hurled into the orbit of political power, forced to leave the boxes, the stalls, and the gallery and to act in person upon the revolutionary stage! With the constitutional monarchy vanished also the semblance of a state power independently confronting bourgeois society, as well as the whole series of subordinate struggles which this semblance of power called forth! By dictating the republic to the Provisional Government, and through the Provisional Government to the whole of France, the proletariat immediately stepped into the foreground as an independent party, but at the same time challenged the whole of bourgeois France to enter the lists against it. What it won was the terrain for the fight for its revolutionary emancipation, but by no means this emancipation itself. The first thing the February Republic had to do was, rather, to complete the rule of the bourgeoisie by allowing, besides the finance aristocracy, all the propertied classes to enter the orbit of political power. The majority of the great landowners, the Legitimists, were emancipated from the political nullity to which they had been condemned by the July Monarchy. Not for nothing had the Gazette de France agitated in common with the opposition papers; not for nothing had La Roche-Jaquelein taken the side of the revolution in the session of the Chamber of Deputies on February 24. The nominal proprietors, the peasants, who form the great majority of the French people, were put by universal suffrage in the position of arbiters of the fate of France. The February Republic finally brought the rule of the bourgeoisie clearly into view, since it struck off the crown behind which capital had kept itself concealed. Just as the workers in the July days had fought for and won the bourgeois monarchy, so in the February days they fought for and won the bourgeois republic. Just as the July Monarchy had to proclaim itself a monarchy surrounded by republican institutions, so the February Republic was forced to proclaim itself a republic surrounded by social institutions. The Paris proletariat compelled this concession, too. Marche, a worker, dictated the decree [10] by which the newly formed Provisional Government pledged itself to guarantee the workers a livelihood by means of labor, to provide work for all citizens, etc. And when a few days later it forgot its promises and seemed to have lost sight of the proletariat, a mass of 20,000 workers marched on the Hôtel de Ville with the cry: Organize labor! Form a special Ministry of labor! Reluctantly and after long debate, the Provisional Government nominated a permanent special commission charged with lending means of improving the lot of the working classes! This commission consisted of delegates from the corporations guilds of Paris artisans and was presided over by Louis Blanc and Albert. The Luxembourg Palace was assigned to it as its meeting place. In this way the representatives of the working class were banished from the seat of the Provisional Government, the bourgeois part of which retained the real state power and the reins of administration exclusively in its hands; and side by side with the ministries of finance, trade, and public works, side by side with the Bank and the Bourse, there arose a socialist synagogue whose high priests, Louis Blanc and Albert, had the task of discovering the promised land, of preaching the new gospel, and of providing work for the Paris proletariat. Unlike any profane state power, they had no budget, no executive authority at their disposal. They were supposed to break the pillars of bourgeois society by dashing their heads against them. While the Luxembourg sought the philosopher's stone, in the Hôtel de Ville they minted the current coinage. And yet the claims of the Paris proletariat, so far as they went beyond the bourgeois republic, could win no other existence than the nebulous one of the Luxembourg. In common with the bourgeoisie the workers had made the February Revolution, and alongside the bourgeoisie they sought to secure the advancement of their interests, just as they had installed a worker in the Provisional Government itself alongside the bourgeois majority. Organize labor! But wage labor, that is the existing, the bourgeois organization of labor. Without it there is no capital, no bourgeoisie, no bourgeois society. A special Ministry of Labor! But the ministries of finance, of trade, of public works – are not these the bourgeois ministries of labor? And alongside these a proletariat Ministry of Labor had to be a ministry of impotence, a ministry of pious wishes, a Luxembourg Commission. Just as the workers thought they would be able to emancipate themselves side by side with the bourgeoisie, so they thought they would be able to consummate a proletarian revolution within the national walls of France, side by side with the remaining bourgeois nations. But French relations of production are conditioned by the foreign trade of France, by her position on the world market and the laws thereof; how was France to break them without a European revolutionary war, which would strike back at the despot of the world market, England? As soon as it has risen up, a class in which the revolutionary interests of society are concentrated finds the content and the material for its revolutionary activity directly in its own situation: foes to be laid low, measures dictated by the needs of the struggle to be taken; the consequences of its own deeds drive it on. It makes no theoretical inquiries into its own task. The French working class had not attained this level; it was still incapable of accomplishing its own revolution. The development of the industrial proletariat is, in general, conditioned by the development of the industrial bourgeoisie. Only under its rule does the proletariat gain that extensive national existence which can raise its revolution to a national one, and only thus does the proletariat itself create the modern means of production, which become just so many means of its revolutionary emancipation. Only bourgeois rule tears up the material roots of feudal society and levels the ground on which alone a proletarian revolution is possible. French industry is more developed and the French bourgeoisie more revolutionary than that of the rest of the Continent. But was not the February Revolution aimed directly against the finance aristocracy? This fact proved that the industrial bourgeoisie did not rule France. The industrial bourgeoisie can rule only where modern industry shapes all property relations to suit itself, and industry can win this power only where it has conquered the world market, for national bounds are inadequate for its development. But French industry, to a great extent, maintains its command even of the national market only through a more or less modified system of prohibitive duties. While, therefore, the French proletariat, at the moment of a revolution, possesses in Paris actual power and influence which spur it on to a drive beyond its means, in the rest of France it is crowded into separate, scattered industrial centers, almost lost in the superior number of peasants and petty bourgeois. The struggle against capital in its developed, modern form – in its decisive aspect, the struggle of the industrial wage worker against the industrial bourgeois – is in France a partial phenomenon, which after the February days could so much the less supply the national content of the revolution, since the struggle against capital's secondary modes of exploitation, that of the peasant against usury and mortgages or of the petty bourgeois against the wholesale dealer, banker, and manufacturer – in a word, against bankruptcy – was still hidden in the general uprising against the finance aristocracy. Nothing is more understandable, then, than that the Paris proletariat sought to secure the advancement of its own interests side by side with those of the bourgeoisie, instead of enforcing them as the revolutionary interests of society itself, that it let the red flag be lowered to the tricolor [11]. The French workers could not take a step forward, could not touch a hair of the bourgeois order, until the course of the revolution had aroused the mass of the nation, peasants and petite bourgeois, standing between the proletariat and the bourgeoisie, against this order, against the rule of capital, and had forced it to attach itself to the proletarians as its protagonists. The workers could buy this victory only through the tremendous defeat in June. The Luxembourg Commission, this creation of the Paris workers, must be given the credit of having disclosed, from a Europe-wide tribune, the secret of the revolution of the nineteenth century: the emancipation of the proletariat. The Moniteur blushed when it had to propagate officially the “wild ravings” [12] which up to that time had lain buried in the apocryphal writings of the socialists and reached the ear of the bourgeoisie only from time to time as remote, half- terrifying, half-ludicrous legends. Europe awoke astonished from its bourgeois doze. Therefore, in the minds of the proletarians, who confused the finance aristocracy with the bourgeoisie in general; in the imagination of the good old republicans who denied the very existence of classes or, at most, admitted them as a result of the constitutional monarchy; in the hypocritical phrases of the factions of the bourgeoisie which up to now had been excluded from power, the rule of the bourgeoisie was abolished with the introduction of the republic. At that time all the royalists were transformed into republicans and all the millionaires of Paris into workers. The phrase which corresponded to this imaginary abolition of class relations was fraternité, universal fraternization and brotherhood. This pleasant abstraction from class antagonisms, this sentimental reconciliation of contradictory class interests, this visionary elevation above the class struggle, this fraternité, was the real catchword of the February Revolution. The classes were divided by a mere misunderstanding, and on February 24 Lamartine christened the Provisional Government “une gouvernement qui suspends ce malentendu terrible qui existe entre les différentes classes” a government that removes this terrible misunderstanding which exists between the different classes, from Lamartine's speech, 24 February 1848. The Paris proletariat reveled in this magnanimous intoxication of fraternity. The Provisional Government, for its part, once it was compelled to proclaim the republic, did everything to make it acceptable to the bourgeoisie and to the provinces. The bloody terror of the first French republic was disavowed by the abolition of the death penalty for political offenses; the press was opened to all opinions – the army, the courts, the administration remained with a few exceptions in the hands of their old dignitaries; none of the July Monarchy's great offenders was brought to book. The bourgeois republicans of the National amused themselves by exchanging monarchist names and costumes for old republican ones. To them the republic was only a new ball dress for the old bourgeois society. The young republic sought its chief merit not in frightening, but rather in constantly taking fright itself, and in winning existence and disarming resistance by soft compliance and nonresistance. At home to the privileged classes, abroad to the despotic powers, it was loudly announced that the republic was of a peaceful nature. Live and let live was its professed motto. In addition to that, shortly after the February Revolution the Germans, Poles, Austrians, Hungarians, and Italians revolted, each people in accordance with its immediate situation. Russia and England – the latter itself agitated, the former cowed – were not prepared. The republic, therefore, had no national enemy to face. Consequently there were no great foreign complications which could fire the energies, hasten the revolutionary process, drive the Provisional Government forward or throw it overboard. The Paris proletariat, which looked upon the republic as its own creation, naturally acclaimed each act of the Provisional Government which facilitated the firm emplacement of the latter in bourgeois society. It willingly allowed itself to be employed on police service by Caussidière in order to protect property in Paris, just as it allowed Louis Blanc to arbitrate wage disputes between workers and masters. It made it a point d'honneur point of honor to preserve the bourgeois honor of the republic unblemished in the eyes of Europe. The republic encountered no resistance either abroad or at home. This disarmed it. Its task was no longer the revolutionary transformation of the world, but consisted only in adapting itself to the relations of bourgeois society. As to the fanaticism with which the Provisional Government undertook this task there is no more eloquent testimony than its financial measures. Public credit and private credit were naturally shaken. Public credit rests on confidence that the state will allow itself to be exploited by the wolves of finance. But the old state had vanished and the revolution was directed above all against the finance aristocracy. The vibrations of the last European commercial crisis had not yet ceased. Bankruptcy still followed bankruptcy. Private credit was therefore paralyzed, circulation restricted, production at a standstill before the February Revolution broke out. The revolutionary crisis increased the commercial crisis. And if private credit rests on confidence that bourgeois production in the entire scope of its relations – the bourgeois order – will not be touched, will remain inviolate, what effect must a revolution have had which questioned the basis of bourgeois production, the economic slavery of the proletariat, which set up against the Bourse the sphinx of the Luxembourg? The uprising of the proletariat is the abolition of bourgeois credit, for it is the abolition of bourgeois production and its order. Public credit and private credit are the economic thermometer by which the intensity of a revolution can be measured. The more they fall, the more the fervor and generative power of the revolution rises. The Provisional Government wanted to strip the republic of its antibourgeois appearance. And so it had, above all, to try to peg the exchange value of this new form of state, its quotation on the Bourse. Private credit necessarily rose again, together with the current Bourse quotation of the republic. In order to allay the very suspicion that it would not or could not honor the obligations assumed by the monarchy, in order to build up confidence in the republic's bourgeois morality and capacity to pay, the Provisional Government took refuge in braggadocio as undignified as it was childish. In advance of the legal date of payment it paid out the interest on the 5-percent, 4 ½- percent and 4-percent bonds to the state creditors. The bourgeois aplomb, the self-assurance of the capitalists, suddenly awoke when they saw the anxious haste with which this government sought to buy their confidence. The financial embarrassment of the Provisional Government was naturally not lessened by a theatrical stroke which robbed it of its stock of ready cash. The financial pinch could no longer be concealed and petty bourgeois, domestic servants, and workers had to pay for the pleasant surprise which had been prepared for the state creditors. It was announced that no more money could be drawn on savings bank books for an amount of over a hundred francs. The sums deposited in the savings banks were confiscated and by decree transformed into an irredeemable state debt. This embittered the already hard-pressed petty bourgeois against the republic. Since he received state debt certificates in place of his savings bank books, he was forced to go to the Bourse in order to sell them and thus deliver himself directly into the hands of the Bourse jobbers against whom he had made the February Revolution. The finance aristocracy, which ruled under the July Monarchy, had its high church in the Bank. Just as the Bourse governs state credit, the Bank governs commercial credit. Directly threatened not only in its rule but in its very existence by the February Revolution, the Bank tried from the outset to discredit the republic by making the lack of credit general. It suddenly stopped the credits of the bankers, the manufacturers, and the merchants. As it did not immediately call forth a counterrevolution, this maneuver necessarily reacted on the Bank itself. The capitalists drew out the money they had deposited in the vaults of the Bank. The possessors of bank notes rushed to the pay office in order to exchange them for gold and silver. The Provisional Government could have forced the Bank into bankruptcy without forcible interference, in a legal manner; it would have had only to remain passive and leave the Bank to its fate. The bankruptcy of the Bank would have been the deluge which in an instant would have swept from French soil the finance aristocracy, the most powerful and dangerous enemy of the republic, the golden pedestal of the July Monarchy. And once the Bank was bankrupt, the bourgeoisie itself would have had to regard it as a last desperate attempt at rescue, if the government had formed a national bank and subjected national credit to the control of the nation. The Provisional Government, on the contrary, fixed a compulsory quotation for the notes of the Bank. It did more. It transformed all provincial banks into branches of the Banque de France and allowed it to cast its net over the whole of France. Later it pledged the state forests to the Bank as a guarantee for a loan contracted from it. In this way the February Revolution directly strengthened and enlarged the bankocracy which it should have overthrown. Meanwhile the Provisional Government was writhing under the incubus of a growing deficit. In vain it begged for patriotic sacrifices. Only the workers threw it their alms. Recourse had to be had to a heroic measure, to the imposition of a new tax. But who was to be taxed? The Bourse wolves, the bank kings, the state creditors, the rentiers, the industrialists? That was not the way to ingratiate the republic with the bourgeoisie. That would have meant, on the one hand, to endanger state credit and commercial credit, while on the other, attempts were made to purchase them with such great sacrifices and humiliations. But someone had to fork over the cash. Who was sacrificed to bourgeois credit? Jacques le bonhomme, the peasant. The Provisional Government imposed an additional tax of 45 centimes to the franc on the four direct taxes. The government press cajoled the Paris proletariat into believing that this tax would fall chiefly on the big landed proprietors, on the possessors of the milliard granted by the Restoration [13]. But in truth it hit the peasant class above all, that is, the large majority of the French people. They had to pay the costs of the February Revolution; in them the counterrevolution gained its main material. The 45-centime tax was a question of life and death for the French peasant. He made it a life and death question for the republic. From that moment the republic meant to the French peasant the 45 centime tax, and he saw in the Paris proletariat the spendthrift who did himself well at his expense. Whereas the Revolution of 1789 began by shaking the feudal burdens off the peasants, the Revolution of 1848 announced itself to the rural population by the imposition of a new tax, in order not to endanger capital and to keep its state machine going. There was only one means by which the Provisional Government could set aside all these inconveniences and jerk the state out of its old rut – a declaration of state bankruptcy. Everyone recalls how Ledru-Rollin in the National Assembly subsequently described the virtuous indignation with which he repudiated this presumptuous proposal of the Bourse Jew, Fould from Ledru-Rollin's speech 21 April 1849, now French Finance Minister. Fould had handed him the apple from the tree of knowledge. By honoring the bills drawn on the state by the old bourgeois society, the Provisional Government succumbed to the latter. It had become the hard-pressed debtor of bourgeois society instead of confronting it as the pressing creditor that had to collect the revolutionary debts of many years. It had to consolidate the shaky bourgeois relationships in order to fulfill obligations which are only to be fulfilled within these relationships. Credit became a condition of life for it, and the concessions to the proletariat, the promises made to it, became so many fetters which had to be struck off. The emancipation of the workers – even as a phrase – became an unbearable danger to the new republic, for it was a standing protest against the restoration of credit, which rests on undisturbed and untroubled recognition of the existing economic class relations. Therefore, it was necessary to have done with the workers. The February Revolution had cast the army out of Paris. The National Guard, that is, the bourgeoisie in its different gradations, constituted the sole power. Alone, however, it did not feel itself a match for the proletariat. Moreover, it was forced gradually and piecemeal to open its ranks and admit armed proletarians, albeit after the most tenacious resistance and after setting up a hundred different obstacles. There consequently remained but one way out: to play off part of the proletariat against the other. For this purpose the Provisional Government formed twenty–four battalions of Mobile Guards, each a thousand strong, composed of young men from fifteen to twenty years old. [14] They belonged for the most part to the lumpen proletariat, which in all big towns forms a mass sharply differentiated from the industrial proletariat, a recruiting ground for thieves and criminals of all kinds living on the crumbs of society, people without a definite trade, vagabonds, gens sans feu et sans aveu men without hearth or home, varying according to the degree of civilization of the nation to which they belong, but never renouncing their lazzaroni [15] character – at the youthful age at which the Provisional Government recruited them, thoroughly malleable, as capable of the most heroic deeds and the most exalted sacrifices as of the basest banditry and the foulest corruption. The Provisional Government paid them 1 franc 50 centimes a day; that is, it bought them. It gave them their own uniform; that is, it made them outwardly distinct from the blouse- wearing workers. In part it assigned officers from the standing army as their leaders; in part they themselves elected young sons of the bourgeoisie whose rodomontades about death for the fatherland and devotion to the republic captivated them. And so the Paris proletariat was confronted with an army, drawn from its own midst, of 24,000 young, strong, foolhardy men. it gave cheers for the Mobile Guard on its marches through Paris. It acknowledged it to be its foremost fighters on the barricades. It regarded it as the proletarian guard in contradistinction to the bourgeois National Guard. Its error was pardonable. Besides the Mobile Guard, the government decided to rally around itself an army of industrial workers. A hundred thousand workers, thrown on the streets by the crisis and the revolution, were enrolled by the Minister Marie in so-called national ateliers workshops. Under this grandiose name was hidden nothing else than the employment of the workers on tedious, monotonous, unproductive earthworks at a wage of 23 sous. English workhouses [16] in the open – that is what these national ateliers were. The Provisional Government believed that it had formed, in them, a second proletarian army against the workers themselves. This time the bourgeoisie was mistaken in the national ateliers, just as the workers were mistaken in the Mobile Guard. It had created an army for mutiny. But one purpose was achieved. National ateliers was the name of the people's workshops which Louis Blanc preached in the Luxembourg Palace. Marie's ateliers workshops, devised in direct antagonism to the Luxembourg, offered occasion, thanks to the common label, for a comedy of errors worthy of the Spanish servant farce. The Provisional Government itself surreptitiously spread the report that these national ateliers were the discovery of Louis Blanc, and this seemed the more plausible because Louis Blanc, the prophet of the national ateliers, was a member of the Provisional Government. And in the half-naive, half-intentional confusion of the Paris bourgeoisie, in the artificially molded opinion of France, of Europe, these workhouses were the first realization of socialism, which was put in the pillory, with them. In their appellation, though not in their content, the national ateliers were the embodied protest of the proletariat against bourgeois industry, bourgeois credit, and the bourgeois republic. The whole hate of the bourgeoisie was therefore turned upon them. It had found in them, simultaneously, the point against which it could direct the attack, as soon as it was strong enough to break openly with the February illusions. All the discontent, all the ill humor of the petty bourgeois too was directed against these national ateliers, the common target. With real fury they totted up the money the proletarian loafers swallowed up while their own situation was becoming daily more unbearable. A state pension for sham labor, so that's socialism! they grumbled to themselves. They sought the reason for their misery in the national ateliers, the declamations of the Luxembourg, the processions of the workers through Paris. And no one was more fanatic about the alleged machinations of the communists than the petty bourgeoisie, who hovered hopelessly on the brink of bankruptcy. Thus in the approaching melee between bourgeoisie and proletariat, all the advantages, all the decisive posts, all the middle strata of society were in the hands of the bourgeoisie, at the same time as the waves of the February Revolution rose high over the whole Continent, and each new post brought a new bulletin of revolution, now from Italy, now from Germany, now from the remotest parts of southeastern Europe, and maintained the general ecstasy of the people, giving it constant testimony of a victory that it had already forfeited. March 17 and April 16 were the first skirmishes in the big class struggle which the bourgeois republic hid under its wing. March 17 revealed the proletariat's ambiguous situation, which permitted no decisive act. Its demonstration originally pursued the purpose of pushing the Provisional Government back onto the path of revolution, of effecting the exclusion of its bourgeois members, according to circumstances, and of compelling the postponement of the elections for the National Assembly and the National Guard. [17] But on March 16 the bourgeoisie represented in the National Guard staged a hostile demonstration against the Provisional Government. With the cry À bas Ledru- Rollin Down with Ledru-Rollin! it surged to the Hôtel de Ville. And the people were forced, on March 17, to shout: Long live Ledru-Rollin! Long live the Provisional Government! They were forced to take sides against the bourgeoisie in support of the bourgeois republic, which seemed to them to be in danger. They strengthened the Provisional Government, instead of subordinating it to themselves. March 17 went off in a melodramatic scene, and whereas the Paris proletariat on this day once more displayed its giant body, the bourgeoisie both inside and outside the Provisional Government was all the more determined to smash it. April 16 was a misunderstanding engineered by the Provisional Government in alliance with the bourgeoisie. The workers had gathered in great numbers in the Champ de Mars and in the Hippodrome to choose their nominees to the general staff of the National Guard. Suddenly throughout Paris, from one end to the other, a rumor spread as quick as lightning, to the effect that the workers had met armed in the Champ de Mars, under the leadership of Louis Blanc, Blanqui, Cabet, and Raspail, in order to march thence on the Hôtel de Ville, overthrow the Provisional Government, and proclaim a communist government. The general alarm is sounded – Ledru-Rollin, Marrast, and Lamartine later contended for the honor of having initiated this – and in an hour 100,000 men are under arms; the Hôtel de Ville is occupied at all points by the National Guard; the cry Down with the Communists! Down with Louis Blanc, with Blanqui, with Raspail, with Cabet! thunders throughout Paris. Innumerable deputations pay homage to the Provisional Government, all ready to save the fatherland and society. When the workers finally appear before the Hôtel de Ville, in order to hand over to the Provisional Government a patriotic collection they had made in the Champ de Mars, they learn to their amazement that bourgeois Paris has defeated their shadow in a very carefully calculated sham battle. The terrible attempt of April 16 furnished the excuse for recalling the army to Paris – the real purpose of the clumsily staged comedy and for the reactionary federalist demonstrations in the provinces. On May 4 the National Assembly [18] met the result of the direct general elections, convened. Universal suffrage did not possess the magic power which republicans of the old school had ascribed to it. They saw in the whole of France, at least in the majority of Frenchmen, citoyens citizens with the same interests, the same understanding, etc. This was their cult of the people. Instead of their imaginary people, the elections brought the real people to the light of day; that is, representatives of the different classes into which it falls. We have seen why peasants and petty bourgeois had to vote under the leadership of a bourgeoisie spoiling for a fight and of big landowners frantic for restoration. But if universal suffrage was not the miracle – working magic wand the republican worthies had taken it for, it possessed the incomparable higher merit of unchaining the class struggle, of letting the various middle strata of bourgeois society rapidly get over their illusions and disappointments, of tossing all the sections of the exploiting class at one throw to the apex of the state, and thus tearing from them their deceptive mask, whereas the monarchy with its property qualifications had let only certain factions of the bourgeoisie compromise themselves, allowing the others to lie hidden behind the scenes and surrounding them with the halo of a common opposition. In the Constituent National Assembly, which met on May 4, the bourgeois republicans, the republicans of the National, had the upper hand. Even Legitimists and Orléanists at first dared to show themselves only under the mask of bourgeois republicanism. The fight against the proletariat could be undertaken only in the name of the republic. The republic dates from May 4, not from February 25 – that is, the republic recognized by the French people; it is not the republic which the Paris proletariat thrust upon the Provisional Government, not the republic with social institutions, not the vision that hovered before the fighters on the barricades. The republic proclaimed by the National Assembly, the sole legitimate republic, is a republic which is no revolutionary weapon against the bourgeois order, but rather its political reconstitution, the political reconsolidation of bourgeois society; in a word, a bourgeois republic. This contention resounded from the tribune of the National Assembly, and in the entire republican and anti-republican bourgeois press it found its echo. And we have seen how the February Republic in reality was not and could not be other than a bourgeois republic; how the Provisional Government, nevertheless, was forced by the immediate pressure of the proletariat to announce it as a republic with social institutions; how the Paris proletariat was still incapable of going beyond the bourgeois republic otherwise than in its fancy, in imagination; how even where the republic acted in the service of the bourgeoisie when it really came to action; how the promises made to it became an unbearable danger for the new republic; how the whole life process of the Provisional Government was comprised in a continuous fight against the demands of the proletariat. In the National Assembly all France sat in judgment upon the Paris proletariat. The Assembly broke immediately with the social illusions of the February Revolution; it roundly proclaimed the bourgeois republic, nothing but the bourgeois republic. It at once excluded the representatives of the proletariat, Louis Blanc and Albert, from the Executive Commission [19] it had appointed; it threw out the proposal of a special Labor Ministry and received with acclamation the statement of Minister Trélat: “The question now is merely one of bringing labor back to its old conditions.” from Trélat's speech of 20 June 1848 But all this was not enough. The February Republic was won by the workers with the passive support of the bourgeoisie. The proletarians rightly regarded themselves as the victors of February, and they made the arrogant claims of victors. They had to be vanquished in the streets, they had to be shown that they were worsted as soon as they did not fight with the bourgeoisie, but against the bourgeoisie. Just as the February Republic, with its socialist concessions, required a battle of the proletariat, united with the bourgeoisie, against the monarchy, so a second battle was necessary to sever the republic from socialist concessions, to officially work out the bourgeois republic as dominant. The bourgeoisie had to refute, arms in hand, the demands of the proletariat. And the real birthplace of the bourgeois republic is not the February victory; it is the June defeat. The proletariat hastened the decision when, on the fifteenth of May, it pushed its way into the National Assembly sought in vain to recapture its revolutionary influence, and only delivered its energetic leaders to the jailers of the bourgeoisie. Il faut en finir! This situation must end! With this cry the National Assembly gave vent to its determination to force the proletariat into a decisive struggle. The Executive Commission issued a series of provocative decrees, such as that prohibiting congregations of people, [20] etc. The workers were directly provoked, insulted, and derided from the tribune of the Constituent National Assembly. But the real point of the attack was, as we have seen, the national ateliers. The Constituent Assembly imperiously pointed these out to the Executive Commission, which waited only to hear its own plan proclaimed the command of the National Assembly. The Executive Commission began by making admission to the national ateliers more difficult, by turning the day wage into a piece wage, by banishing workers not born in Paris to the Sologne, ostensibly for the construction of earthworks. These earthworks were only a rhetorical formula with which to embellish their exile, as the workers, returning disillusioned, announced to their comrades. Finally, on June 21, a decree appeared in the Moniteur which ordered the forcible expulsion of all unmarried workers from the national ateliers or their enrollment in the army. [21] The workers were left no choice; they had to starve or let fly. They answered on June 22 with the tremendous insurrection in which the first great battle was fought between the two classes that split modern society. It was a fight for the preservation or annihilation of the bourgeois order. The veil that shrouded the republic was torn asunder. It is well known how the workers, with unexampled bravery and ingenuity, without leaders, without a common plan, without means and, for the most part, lacking weapons, held in check for five days the army, the Mobile Guard, the Paris National Guard, and the National Guard that streamed in from the provinces. It is well known how the bourgeoisie compensated itself for the mortal anguish it suffered by unheard–of brutality, massacring over 3000 prisoners. The official representatives of French democracy were steeped in republican ideology to such an extent that it was only some weeks later that they began to have an inkling of the significance of the June fight. They were stupefied by the gunpowder smoke in which their fantastic republic dissolved. The immediate impression which the news of the June defeat made on us, the reader will allow us to describe in the words of the “Neue Rheinische Zeitung.” [22] “The Executive Committee, [23] that last official vestige of the February revolution, vanished like a ghost in the face of these grave events. Lamartine's fireworks have turned into the incendiary shells of Cavaignac. “Fraternité, the brotherhood of antagonistic classes, one of which exploits the other, this fraternity which in February was proclaimed and inscribed in large letters on the facades of Paris, on every prison and every barracks – this fraternity found its true, unadulterated and prosaic expression in civil war, civil war in its most terrible aspect, the war of labor against capital. This brotherhood blazed in front of the windows of Paris on the evening of June 25, when the Paris of the bourgeoisie held illuminations while the Paris of the proletariat was burning, bleeding, groaning in the throes of death. “This fraternité lasted only as long as there was a consanguinity of interests between the bourgeoisie and the proletariat. Pedants sticking to the old revolutionary tradition of 1793; socialist doctrinaires who begged alms for the people from the bourgeoisie and who were allowed to deliver lengthy sermons and compromise themselves so long as the proletarian lion had to be lulled to sleep; republicans who wanted to keep the old bourgeois order in toto, but without the crowned head; members of the Dynastic Opposition [24] on whom chance imposed the task of bringing about the downfall of a dynasty instead of a change of government; legitimists, [25] who did not want to cast off their livery but merely to change its style – these were the allies with whom the people had fought their February revolution. What the people instinctively hated in Louis Philip was not Louis Philip himself, but the crowned rule of a class, the capital on the throne. But magnanimous as always, the people thought they had destroyed their enemy when they had overthrown the enemy of their enemies, their common enemy. “The February revolution was the nice revolution, the revolution of universal sympathies, because the contradictions which erupted in it against the monarchy were still undeveloped and peacefully dormant, because the social struggle which formed their background had only achieved an ephemeral existence, an existence in phrases, in words. The June revolution is the ugly revolution, the nasty revolution, because the phrases have given place to the real thing, because the republic has bared the head of the monster by knocking off the crown which shielded and concealed it. “Order! was Guizot's war-cry. Order! shouted Sebastiani, the Guizotist, when Warsaw became Russian. Order! shouts Cavaignac, the brutal echo of the French National Assembly and of the republican bourgeoisie. Order! thundered his grape- shot as it tore into the body of the proletariat. “None of the numerous revolutions of the French bourgeoisie since 1789 assailed the existing order, for they retained the class rule, the slavery of the workers, the bourgeois system, even though the political form of this rule and this slavery changed frequently. The June uprising did assail this system. Woe to the June uprising!” Woe to that June! Re-echoes Europe. The Paris proletariat was forced into the June insurrection by the bourgeoisie. This sufficed to mark its doom. Its immediate, avowed needs did not drive it to engage in a fight for the forcible overthrow of the bourgeoisie, nor was it equal to this task. The Moniteur had to inform it officially that the time was past when the republic saw any occasion to bow and scrape to its illusions, and only its defeat convinced it of the truth that the slightest improvement in its position remains a utopia within the bourgeois republic, a utopia that becomes a crime as soon as it wants to become a reality. In place of the demands, exuberant in form but still limited and even bourgeois in content, whose concession the proletariat wanted to wring from the February Republic, there appeared the bold slogan of revolutionary struggle: Overthrow of the bourgeoisie! Dictatorship of the Working class! By making its burial place the birthplace of the bourgeois republic, the proletariat compelled the latter to come out forthwith in its pure form as the state whose admitted object it is to perpetuate the rule of capital, the slavery of labor. Having constantly before its eyes the scarred, irreconcilable, invincible enemy – invincible because its existence is the condition of its own life – bourgeois rule, freed from all fetters, was bound to turn immediately into bourgeois terrorism. With the proletariat removed for the time being from the stage and bourgeois dictatorship recognized officially, the middle strata of bourgeois society, the petty bourgeoisie and the peasant class, had to adhere more and more closely to the proletariat as their position became more unbearable and their antagonism to the bourgeoisie more acute. Just as earlier they had to find the cause of their distress in its upsurge, so now in its defeat. If the June insurrection raised the self-assurance of the bourgeoisie all over the Continent, and caused it to league itself openly with the feudal monarchy against the people, who was the first victim of this alliances The continental bourgeoisie itself. The June defeat prevented it from consolidating its rule and from bringing the people, half satisfied and half out of humor, to a standstill at the lowest stage of the bourgeois revolution. Finally, the defeat of June divulged to the despotic powers of Europe the secret that France must maintain peace abroad at any price in order to be able to wage civil war at home. Thus the people's who had begun the fight for their national independence were abandoned to the superior power of Russia, Austria, and Prussian, but at the same time the fate of these national revolutions was made subject to the fate of the proletarian revolution, and they were robbed of their apparent autonomy, their independence of the great social revolution. The Hungarian shall not be free, nor the Pole, nor the Italian, as long as the worker remains a slave! Finally, with the victories of the Holy Alliance, Europe has taken on a form that makes every fresh proletarian upheaval in France directly coincide with a world war. The new French revolution is forced to leave its national soil forthwith and conquer the European terrain, on which alone the social revolution of the nineteenth century can be accomplished. Thus only the June defeat has created all the conditions under which France can seize the initiative of the European revolution. Only after being dipped in the blood of the June insurgents did the tricolor become the flag of the European revolution – the red flag! And we exclaim: The revolution is dead! Long live the revolution! [1] The Paris uprising of June 5 and 6, 1832, was prepared by the Left republicans and by secret revolutionary societies including the Society of the Friends of the People. The uprising flared up during the funeral of General Lamarque, an opponent of Louis Philippe’s Government. The insurgent workers threw up barricades and defended them with great courage; the red flag was hoisted over them for the first time. The uprising of Lyons workers in April 1834, directed by the secret republican Society of the Rights of Man and the Citizen, was one of the first mass actions by the French proletariat. The uprising, supported by republicans in several other towns including Paris, was brutally suppressed. The Paris uprising of May 12, 1839, in which the revolutionary workers played a leading part, was prepared by the secret republican socialist Society of the Seasons led by Auguste Blanqui and Armand Barbès; it was suppressed by troops and the National Guard. [2] Robert Macaire – a character portraying a clever swindler, created by the famous French actor Frederick Lemaître and immortalised in the caricatures of Honoré Daumier. The figure of Robert Macaire was a biting satire on the domination of the financial aristocracy under the July monarchy. [3] A term applied to cafes of dubious reputation. [4] The reference is to the repercussions of the suppression of the uprising in the free city of Cracow (the Cracow Republic) which, by decision of the Congress of Vienna, came under the joint control of Austria, Prussia and Russia, who had partitioned Poland at the end of the eighteenth century. The insurgents succeeded in seizing power in Cracow on February 22, 1846, established a National Government of the Polish Republic and issued a manifesto abolishing feudal services. The Cracow uprising was suppressed at the beginning of March; in November 1846, Austria, Prussia and Russia signed a treaty incorporating Cracow into the Austrian Empire. [5] Annexation of Cracow by Austria in agreement with Russia and Prussia on November 11, 1846. – Swiss Sonderbund war: November 4 to 28, 1847. – Rising in Palermo: January 12, 1848; at the end of January, nine days’ bombardment of the town by the Neapolitans. Note by Engels to the edition of 1895. [6] In the spring of 1847 at Buzaruçais (department of the Indre) the starving workers and the inhabitants of neighbouring villages looted storehouses belonging to profiteers, which led to a clash between the population and troops. Four of those who took part were executed and many others sentenced to hard labour. [7] Le National, a liberal Paris daily produced by A. Marrast and L. A. Garnier-Pagès [8] The dynastic opposition – an opposition group in the French Chamber of Deputies during the July monarchy (1830-48). The group, headed by Odilon Barrot, expressed the sentiments of the liberal industrial and commercial bourgeoisie and favoured a moderate electoral reform, which they regarded as a means to prevent revolution and preserve the Orleans dynasty. [9] From Lamartine's speech of 24 February. [10] Decree on the right to work, 25 February 1848. [11] During the first days of the revolution, the workers of Paris demanded that the French Republic’s flag should be red, the colour of that hoisted in the workers’ suburbs of Paris during the June uprising of 1832. Bourgeois representatives insisted on the tricolour (blue-white-and-red) which had been the national standard during the French Revolution and under Napoleon 1. It had been the emblem of the bourgeois republicans grouped around the newspaper National even before 1848. In the end, the tricolour was accepted as the national standard with a red rosette fixed to the flagstaff; later, the rosette was removed. [12] In 1848 Le Moniteur Universel printed reports on the sittings of the Luxembourg Commission alongside official documents. [13] The reference is to the sum assigned by the King in 1825 as compensation for aristocrats whose property had been confiscated during the French Revolution. [14] The Mobile Guards, set up by a decree of the Provisional Government on February 25, 1848, with the secret aim of fighting the revolutionary masses, were used to crush the June uprising of the Paris workers. Later they were disbanded on the insistence of Bonapartist circles, who feared that if a conflict arose between Louis Bonaparte and the republicans, the Mobile Guards would side with the latter. [15] Lazzaroni – a contemptuous nickname for declassed proletarians, primarily in the Kingdom of Naples, who were repeatedly used in the struggle against the liberal and democratic movement. [16] The Poor Law adopted in England in 1834 provided for only one form of relief for the able-bodied poor: workhouses with a prison-like regime in which the workers were engaged in unproductive, monotonous and exhausting labour. The people called these workhouses “Bastilles for the poor.” Here and later Marx uses the English word “workhouses.” [17] The reference is to the elections to the National Guard and the Constituent Assembly which were to be held on March 18 and April 9, 1848, respectively. Paris workers, grouped around Blanqui, Dézamy and others, insisted on a postponement of the elections arguing that they should be prepared by thorough explanatory work among the population. As a result of the popular demonstration on March 17 in Paris, regular troops were withdrawn from the capital (after the events of April 16 they were brought back), and elections to the National Guard were postponed till April 5 and to the Constituent Assembly till April 23. [18] The Constituent National Assembly, in power from May 4 1848 to May 1849. [19] Commission du pouvoir executif (the Executive Commission) – the Government of the French Republic set up by the Constituent Assembly on May 10, 1848, to replace the Provisional Government which had resigned. It existed until June 24, 1848, when Cavaignac’s dictatorship was established during the June proletarian uprising. Moderate republicans predominated on the Commission; Ledru- Rollin was the sole representative of the Left. [20] Under the decree prohibiting congregations of people adopted by the Constituent Assembly on June 7, 1848, the organisation of gatherings and meetings in the open was punishable by imprisonment of up to ten years. [21] On June 22, 1848, Le Moniteur Universel No. 174 in the section ‘’Partie non officielle” reported an order of the Executive Commission of June 21 on the expulsion of workers between the ages of 17 and 25 from the national workshops and their compulsory enrolment in the army. On July 3, 1848, after the suppression of the June insurrection of the Paris workers, the government passed a decree dissolving the national workshops. [22] Marx quotes from his article in Neue Rheinische Zeitung of June 29, 1848. [23] The Executive Committee (the Commission of the Executive Government) – the Government of the French Republic set up by the Constituent Assembly on May 10, 1848, to replace the Provisional Government which had resigned. It survived until June 24, 1848, when Cavaignac’s dictatorship was established. [24] The dynastic opposition – an oppositional group in the French Chamber of Deputies during the July monarchy (1830-48). The group headed by Odilon Barrot represented the views of the liberal industrial and commercial bourgeoisie, and favoured a moderate electoral reform, which they regarded as a means of preventing revolution and preserving the Orléans dynasty. [25] The legitimists were supporters of the Bourbon dynasty, which was overthrown in 1830. They upheld the interests of the big hereditary landowners. | Kun vapaamielinen pankkiiri Laffitte saattoi heinäkuun vallankumouksen jälkeen compèreaan [1] Orléansin herttuaa[2] riemukulussa raatihuoneelle, hän virkkoi: »Tästä lähtien hallitsevat pankkiirit.» Laffitte oli lausunut ilmi vallankumouksen salaisuuden. Ludvig Filipin aikana ei hallinnut Ranskan porvaristo, vaan sen eräs ryhmä, pankkiirit, pörssi- ja rautatiekuninkaat, hiili- ja rautakaivosten sekä metsien omistajat ja osa niihin yhteydessä olevia maanomistajia, niin sanottu finanssiylimystö. Se istui valtaistuimella, saneli kamareissa lait, jakeli valtionvirat alkaen ministerinviroista valtion tupakkakauppoja myöten. Varsinainen teollisuusporvaristo muodosti osan julkisesta oppositiosta, ts. se oli edustettuna kamareissa vain vähemmistönä. Sen oppositio kävi sitä jyrkemmäksi, mitä aidommaksi rahaylimystön yksinvalta kehittyi ja mitä enemmän se itse kuvitteli, että vuosien 1832, 1834 ja 1839 vereen tukahdutettujen kapinain[3] jälkeen sen herruus työväenluokkaan on turvattu. Rouenilainen tehtailija Grandin, porvarillisen taantumuksen fanaattisin äänitorvi perustuslakia säätävässä ja lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, oli edustajakamarissa Guizotin kiivain vastustaja. Léon Faucher, jonka sittemmin tekivät tunnetuksi hänen voimattomat ponnistuksensa kohota Ranskan vastavallankumouksen Guizotiksi, kävi Ludvig Filipin hallituskauden lopulla kynäsotaa teollisuuden puolesta keinottelua ja sen hännänkantajaa, hallitusta, vastaan. Bastiat harjoitti Bordeauxin ja koko viiniä tuottavan Ranskan nimissä agitaatiota vallitsevaa järjestelmää vastaan. Kaikki pikkuporvariston kerrokset samoin kuin talonpoikaisluokkakin oli kokonaan syrjäytetty valtiollisesta vallasta. Julkisessa oppositiossa taikka kokonaan pays legalin [4] ulkopuolella olivat edellä mainittujen luokkien aatteelliset edustajat ja puhetorvet, niiden oppineet, asianajajat, lääkärit jne., sanalla sanoen, niiden niin sanotut kyvyt. Rahavaikeuksien takia heinäkuun monarkia oli alusta alkaen riippuvainen suurporvaristosta, mikä aiheutti vuorostaan yhä lisääntyvää rahapulaa. Valtiohallinnon järjestäminen kansallisen tuotannon edun mukaiseksi on mahdotonta ilman budjetin saattamista tasapainoon, ilman valtionmenojen ja -tulojen tasapainottamista. Entä kuinka tuo tasapaino olisi saatu aikaan rajoittamatta valtionmenoja, so. loukkaamatta vallitsevan järjestelmän tukipylväiden etuja ja järjestämättä uudelleen verotusjärjestelmää, siis vierittämättä melkoista osaa verotaakasta suurporvariston omille hartaille? Valtion velkaantuneisuus oli jopa suorastaan edullista sille porvarisryhmälle, joka hallitsi ja sääti lakeja edustajakamarien kautta. Olihan valtionvajaus sen varsinaisena keinottelun kohteena ja päätekijänä sen rikastumisessa. Joka vuosi uusi vajaus. Joka neljän viiden vuoden kuluttua uusi laina. Jokainen uusi laina taas antoi rahaylimystölle uuden tilaisuuden ryöstää valtiota, jota pidettiin keinotekoisesti vararikon partaalla; valtion täytyi tehdä pankkiirien kanssa lainasopimuksia mitä epäsuotuisimmilla ehdoilla. Jokainen uusi laina antoi sitä paitsi mahdollisuuden rosvota valtion arvopapereihin pääomiaan sijoittanutta yleisöä harjoittamalla pörssikeinottelua, jonka salaisuuksista hallitus ja parlamentin enemmistö olivat selvillä. Yleensäkin valtionluoton horjuva tila ja valtiosalaisuuksien tunteminen antoivat pankkiireille, samoin kuin heidän kumppaneilleen edustajakamareissa ja valtaistuimella, mahdollisuuden aiheuttaa epätavallisia äkillisiä valtion arvopaperien kurssivaihteluja joiden alituisena seurauksena oli pikkukapitalistien joukoittainen väistämätön perikato ja suurpelurien satumaisen nopea rikastuminen. Se, että valtionvajauksesta oli suoranaista etua hallitsevalle porvarisryhmälle, selittää sen, miksi valtion ylimääräiset menot olivat Ludvig Filipin kymmenenä viimeisenä hallitusvuotena yli 2-kertaiset Napoleonin ajan ylimääräisiin valtionmenoihin verrattuna, ne nousivat vuosittain lähes 400 miljoonaan frangiin, samalla kun Ranskan koko vuotuinen vienti nousi harvoin 750 miljoonaan frangiin. Valtavat summat, jotka näin kulkivat valtion käsien kautta, antoivat päälle päätteeksi tilaisuuden huijarimaisten hankintasopimusten tekoon, lahjomisiin, kavalluksiin, kaikenlaisiin konnuuksiin. Valtion rosvoaminen, jota tapahtui runsaasti lainojen avulla, toistui valtion töissä vähäisempänä. Se mitä esiintyi edustajakamarin ja hallituksen välisissä suhteissa, kertautui eri hallinnonalojen ja eri yrittäjien välisissä suhteissa. Samaan tapaan kuin valtionmenoja ja valtionlainoja käytti hallitseva luokka riistämiseen myös rautateiden rakentamista. Kamarit vierittivät valtion niskoille päärasitukset ja varasivat keinottelevalle rahaylimystölle kultaomenat. Kaikki muistavat edustajakamarissa tapahtuneen skandaalin, kun sattumalta tuli ilmi, että enemmistön kaikki jäsenet — joukossa myös osa ministereitä — olivat osakkaina niissä samoissa rautatietöissä, jotka he sittemmin lainsäätäjillä teetättivät valtion kustannuksella. Sitä vastoin pieninkin rahanuudistus kariutui pankkiirien vastustukseen. Siten oli esimerkiksi postiuudistuksen laita; Rothschild pani vastaan. Olisiko valtio tohtinut supistaa tulolähteitä, joista se maksoi yhä kasvavan velkansa korot? Heinäkuun monarkia ei ollut mikään muu kuin Ranskan kansallisomaisuutta riistävä osakeyhtiö, jonka osingot jaettiin ministereiden, kamarien, 240 000 valitsijan ja heidän kuppikuntansa kesken. Ludvig Filip oli tuon yhtiön johtaja, valtaistuimella istuva Robert Macaire.[5] Kaupalle, teollisuudelle, maanviljelykselle, merenkululle, teollisuusporvariston eduille täytyi koitua tästä järjestelmästä alituista vaaraa ja vahinkoa. Huokea hallitus, gouvernement à bon marché, kirjoitti porvaristo lippuunsa heinäkuun päivinä. Rahaylimystön säätäessä lakeja, johtaessa valtion hallintoa, käyttäessä kaikkea järjestettyä valtiollista valtaa ja hallitessa todellisen asiaintilan vuoksi ja lehdistön avulla yleistä mielipidettä kaikissa piireissä, hovista cafe borgnehen [6] asti, oli vallalla sama ammattihaureus, sama häpeämätön vilppi, sama himo rikastua, ei tuottamalla, vaan kahmimalla ovelasti jo olevaa vierasta rikkautta; varsinkin porvarillisen yhteiskunnan huippukerroksissa pääsivät valloilleen hillittömät, epäterveet ja irstaat halut muodossa, joka joutui alituisesti ristiriitaan jopa porvarillistenkin lakien kanssa ja josta keinottelemalla hankittu rikkaus etsi luontonsa mukaista tyydytystä, niin että nautinto muuttui irstailuksi ja raha, lika ja veri sulautuivat yhdeksi virraksi. Rikastumistapansa ja nautintojensa laadun perusteella rahaylimystö ei ole mitään muuta kuin porvarillisen yhteiskunnan kukkuloilla uudestisyntynyttä ryysyköyhälistöä. Ne Ranskan porvaristoryhmät, joilla ei ollut valtaa, kirkuivat: »Turmelusta!» Kansa huusi: »À bas les grands voleurs! À bas les assassins!» [7] , kun 1847 porvarillisen yhteiskunnan ylimmillä askelmilla esitettiin julkisesti samoja näytelmiä, jotka johtavat ryysyköyhälistön tavallisesti porttoloihin, köyhäintaloihin ja hullujenhuoneisiin, tuomioistuimen eteen, pakkotyöhön ja mestauslavalle. Teollisuusporvaristo näki etujensa olevan vaarassa, pikkuporvaristo oli siveellisen suuttumuksen vallassa, kansan mielikuvitus oli kiihtynyt ja Pariisi oli tulvillaan häväistyskirjasia — »La dynastie Rothschild» [8] , »Les juifs rois de l'époque» [9] jne. — joissa rahaylimystön herruus paljastettiin ja leimattiin poltinmerkillä enemmän tai vähemmän henkevästi. Rien pour la gloire! [10] Maine ei tuota mitään! La paix partout et toujours! [11] Sota polkee kolmi- ja neliprosenttisten arvopaperien kurssin! oli pörssikeinottelijain Ranska kirjoittanut lippuunsa. Sen ulkopolitiikka typistyi sen tähden useisiin ranskalaisten kansallistunteen loukkauksiin. Tuo tunne kuohahti erittäin voimakkaana, kun Puolan rosvoamisessa päädyttiin liittämään Krakova Itävaltaan ja kun Guizot asettui Sveitsin Sonderbund-sodassa [12] aktiivisesti kannattamaan Pyhää allianssia. Voitto jonka Sveitsin liberaalit saivat tässä näennäisessä sodassa, kohotti Ranskan porvarillisen opposition itsetuntoa, ja Palermon verinen kansankapina vaikutti lamautettuun kansanjoukkoon kuin sähköisku, herättäen sen suuret vallankumoukselliset muistot ja intohimot. [13] Kaksi taloudellista maailmantapahtumaa jouduttivat vihdoin yleisen tyytymättömyyden purkaantumista, kypsyttivät apean mielialan vallankumoukseksi. Perunarutto ja viljakadot vuosina: 1845 ja 1846 kiihdyttivät kansan yleistä kuohuntaa. Kallis aika 1847 aiheutti Ranskassa kuten muuallakin mannermaalla verisiä selkkauksia. Rahaylimystön pitäessä häpeällisiä orgioitaan kansa taisteli tärkeimmistä elintarpeista! Buzançaisissa mestattiin nälkäkapinoihin osallistuneita, [14] mutta Pariisissa siepattiin kuninkaallisen perheen toimesta ylensyöneet veijarit tuomioistuinten kourista! Toinen huomattava taloudellinen tapahtuma, joka joudutti vallankumouksen puhkeamista, oli yleinen kauppa- ja teollisuuspula Englannissa; siitä tiedotti jo syksyllä 1845 rautatieosakkeilla keinottelevien joukkomittainen vararikkoutuminen, mutta vuonna 1846 sitä viivästyttivät eräät satunnaiset seikat, kuten tulossa oleva viljatullien poistaminen, vihdoin syksyllä 1847 se puhkesi Lontoon suurten siirtomaatavarakauppiaiden vararikkoina, joita seurasivat välittömästi maapankkien romahdukset ja tehtaiden sulkemiset Englannin teollisuusalueilla. Tämän pulan jälkiseuraukset eivät olleet vielä ehtineet ilmetä täydellä teholla mannermaalla, kun puhkesi helmikuun vallankumous. Kauppaa ja teollisuutta hävittävä taloudellinen kulkutauti teki rahaylimystön yksinvallan vielä sietämättömämmäksi. Oppositiossa oleva porvaristo pani ympäri Ranskaa toimeen agitaatiobanketteja vaalireformin puolesta, jonka piti tuottaa sille enemmistö kamareissa ja kukistaa pörssikuninkaiden ministeristö. Pariisissa oli teollisuuspulan seurauksena mm. vielä se, että suuri joukko tehtailijoita ja suurkauppiaita, jotka silloisten olosuhteiden vallitessa eivät voineet enää harjoittaa liiketointa ulkomaanmarkkinoilla, joutui antautumaan kotimaisen kaupan alalle. He perustivat suurliikkeitä, joiden kilpailu saattoi pikkukauppiaita joukoittain häviöön. Siitä johtuivat Pariisin porvariston tuon osan lukemattomat vararikot, siitä johtui sen vallankumouksellinen esiintyminen helmikuussa. Tunnettua on, että Guizot ja edustajakamarit vastasivat uudistusehdotuksiin selvällä haasteella, että Ludvig Filip päätti liian myöhään muodostaa Barrotin ministeristön, että kansan ja armeijan välille syntyi käsikahakkaa, että kansalliskaartin passiivinen käyttäytyminen oli syynä armeijan aseistariisumiseen, että heinäkuun monarkian täytyi luovuttaa paikkansa väliaikaiselle hallitukselle. Helmikuun barrikadeilla muodostuneen väliaikaisen hallituksen kokoonpanossa kuvastuivat väistämättä ne eri puolueet, joiden kesken voitto jaettiin. Tuo hallitus ei voinut olla muuta kuin kompromissi niiden eri luokkien välillä, jotka olivat yhdessä suistaneet heinäkuun monarkian, mutta joiden edut olivat sovittamattoman vastakkaisia. Hallituksen valtaenemmistön muodostivat porvariston edustajat. Tasavaltalaista pikkuporvaristoa edustivat Ledru-Rollin ja Flocon, tasavaltalaista porvaristoa — »Nationalin» [15] miehet, dynastista oppositiopuoluetta — Crémieux, Dupont de l'Eure jne. Työväenluokalla oli vain kaksi edustajaa, Louis Blanc ja Albert. Väliaikaisessa hallituksessa ollut Lamartine ei viime kädessä ollut minkään todellisen intressin, minkään tietyn luokan edustaja, hän oli itse helmikuun vallankumous, yleinen kapina sille ominaisine harhakuvitelmineen, runollisuuksineen, mielikuvituksellisine sisältöineen ja korulauseineen. Asemansa ja mielipiteittensä puolesta tämä helmikuun vallankumouksen edustaja kuului muuten porvaristoon. Jos kohta Pariisi hallitsee poliittisen keskityksen ansiosta Ranskaa, niin vallankumouksellisen maanjäristyksen hetkinä työläiset hallitsevat Pariisia. Väliaikaisen hallituksen ensimmäisenä toimintona oli yritys vapautua tuosta valtavasta vaikutuksesta vetoamalla voitosta huumaantuneen Pariisin asemesta selväjärkiseen Ranskaan. Lamartine eväsi barrikaditaistelijoilta oikeuden tasavallan julistamiseen, hänen mielestään siihen oli oikeutta vain ranskalaisten enemmistöllä; oli odotettava heidän äänestystään, Pariisin proletariaatti ei saanut tahrata voittoaan usurpaatiolla. Porvaristo suo proletariaatille vain yhden usurpaation — taistelun usurpaation. Puolen päivän aikaan 25. helmikuuta tasavaltaa ei oltu vielä julistettu, sitä vastoin kaikki ministerinpaikat oli jo jaettu väliaikaisen hallituksen porvarisainesten kesken ja »Nationalin» ympärille ryhmittyneiden kenraalien, pankkiirien ja asianajajien kesken. Työläiset olivat kuitenkin päättäneet olla tällä kertaa sietämättä sellaista silmänkääntötemppua kuin heinäkuussa 1830. He olivat valmiit alkamaan taistelun uudelleen ja muodostamaan tasavallan asevoimalla. Raspail lähti viemään tätä sanomaa kaupungintalolle. Pariisin proletariaatin nimessä hän käski väliaikaista hallitusta julistamaan tasavallan; ellei tätä kansan käskyä panna täytäntöön kahden tunnin kuluessa, niin hän palaa takaisin 200 000 miehen etunenässä. Kaatuneiden ruumiit olivat tuskin ehtineet kylmetä, katusulkuja ei oltu raivattu pois, työläisiä ei oltu riisuttu aseista, ja ainoa voima, joka voitiin asettaa heitä vastaan, oli kansalliskaarti. Näissä oloissa katosivat äkkiä väliaikaisen hallituksen valtioviisaat epäilyt ja juridinen hienotunteisuus. Kahden tunnin määräaika ei ollut vielä kulunut umpeen, kun Pariisin kaikissa seinissä komeilivat jo historialliset jättiläissanat: République française! Liberté, égalité, Fraternité! [16] Yleiseen vaalioikeuteen perustuvan tasavallan julistamisen yhteydessä unohdettiin tyystin myös ne rajoitetut tavoitteet ja vaikuttimet, jotka olivat ajaneet porvaristoa helmikuun vallankumoukseen. Muutamien harvojen porvarisryhmien asemesta Ranskan yhteiskunnan kaikki luokat joutuivat yhtäkkiä valtiovallan piiriin, niiden oli pakko jättää aitiot, permanto, parveke ja esiintyä henkilöosissa vallankumouksen näyttämöllä! Perustuslaillisen kuningaskunnan mukana oli kadonnut myös porvarillista yhteiskuntaa vastustanut näennäisesti itsenäinen valtiomahti ja koko sarja tuon näennäisyyden aiheuttamia vähempiarvoisia selkkauksia! Määrätessään väliaikaisen hallituksen ja sen kautta koko Ranskan muodostamaan tasavallan, proletariaatti astui heti itsenäisenä puolueena etualalle, mutta samalla se haastoi taisteluun kanssaan koko porvarillisen Ranskan. Se oli valloittanut vallankumouksellisen vapautustaistelun tantereen, mutta ei suinkaan tuota vapautusta. Helmikuun tasavallan sitä vastoin täytyi ennen kaikkea täydentää porvariston valtaa päästämällä kaikki omistavat luokat rahaylimystön ohella poliittisen vallan piiriin. Suurmaanomistajien enemmistö, legitimistit, pääsi nousemaan siitä poliittisesta mitättömyydestä, johon heinäkuun monarkia oli heidät tuominnut. »Gazette de France» [17] ei ollut suotta agitoinut yhdessä oppositiolehtien kanssa, La Rochejaquelein ei ollut suotta asettunut vallankumouksen puolelle edustajakamarin istunnossa helmikuun 24. päivänä. Yleisen vaalioikeuden kautta pantiin nimelliset omistajat, talonpojat, jotka muodostavat ranskalaisten valtaenemmistön, Ranskan kohtalon ratkaisijoiksi. Helmikuun tasavalta toi vihdoin porvariston herruuden selvästi esiin lyömällä murskaksi kruunun, jonka takana pääoma oli piileskellyt. Helmikuussa työläiset saivat taistelemalla porvarillisen tasavallan, niin kuin heinäkuussa porvarillisen monarkian. Niin kuin heinäkuussa monarkian oli ollut pakko julistautua tasavaltalaisten instituutioiden ympäröimäksi monarkiaksi, niin myös helmikuun tasavallan oli pakko julistautua sosiaalisten instituutioiden ympäröimäksi tasavallaksi. Pariisin proletariaatti hankki väkivaltaisesti myös tuon myönnytyksen. Marche, eräs työmies, saneli asetuksen, jossa vastikään muodostettu väliaikainen hallitus sitoutui turvaamaan työläisten toimeentulon työllä, toimittamaan työtä kaikille kansalaisille jne. Kun sitten hallitus muutamien päivien päästä unohti lupauksensa ja tuntui kadottaneen proletariaatin näkyvistään, 20 000 työläistä käsittävä joukko marssi kaupungintalon luo huutaen: Työn järjestäminen! Vasituisen työministeriön muodostaminen! Väliaikainen hallitus nimitti vastahakoisesti ja pitkien väittelyjen jälkeen vakituisen erikoisvaliokunnan, joka sai toimekseen keksiä keinoja työtätekevien luokkien aseman parantamiseksi. Tuo valiokunta muodostettiin Pariisin käsityökorporaatioiden edustajista, ja sen puheenjohtajina olivat Louis Blanc ja Albert. Luxembourgin palatsi annettiin sen istuntosaliksi. Työväenluokan edustajat karkotettiin siten väliaikaisen hallituksen olinpaikasta, todellinen valtiovalta ja hallitusohjat pysyivät yksinomaisesti hallituksen porvarillisen osan käsissä. Rahaministeriön, kauppaministeriön ja yleisten töiden ministeriön rinnalle, pankin ja pörssin rinnalle oli kohoamassa sosialistinen synagooga, jonka ylipapeilla, Louis Blancilla ja Albertilla, oli tehtävänään löytää luvattu maa, julistaa uusi evankeliumi ja antaa työtä Pariisin proletariaatille. Toisin kuin kaikella muulla maallisella valtiomahdilla heillä ei ollut mitään budjettia eikä mitään täytäntöönpanovaltaa. Heidän piti päällään särkeä porvarillisen yhteiskunnan tukipylväät. Sillä aikaa kun Luxembourgin palatsissa etsittiin viisasten kiveä, kaupungintalolla lyötiin käypää rahaa. Ja kuitenkaan Pariisin proletariaatin vaatimukset, mikäli ne ylittivät porvarillisen tasavallan puitteet, eivät voineet realisoitua muussa kuin tuossa epämääräisessä Luxembourgin valiokunnan muodossa. Työläiset olivat tehneet helmikuun vallankumouksen yhdessä porvariston kanssa, nyt he koettivat ajaa etujaan porvariston rinnalla, olivathan he itse asettaneet väliaikaiseen hallitukseen porvarillisen enemmistön rinnalle yhden työläisen. Työn järjestely! Mutta palkkatyö, sehän jo on porvarillista työn järjestelyä. Ilman sitä ei ole pääomaa, ei porvaristoa, ei porvarillista yhteiskuntaa. Vasituinen työministeriö! Mutta eivätkö finanssi-, kauppa- ja yleisten töiden ministeriö ole porvarillisia työministeriöitä? Proletaarinen työministeriö on pakosta oleva niiden rinnalla voimattomuuden ministeriö, hurskaiden toiveiden ministeriö, Luxembourgin valiokunta. Uskoessaan vapautuvansa porvariston rinnalla, työläiset luulivat myös voivansa suorittaa proletaarisen vallankumouksen Ranskan kansallisissa puitteissa, rinnatusten muiden porvarillisten kansakuntien kanssa. Mutta Ranskan tuotantosuhteet ovat riippuvaisia sen ulkomaisesta kaupasta, sen asemasta maailmanmarkkinoilla ja näiden laeista; kuinka Ranska voisi murtaa ne aiheuttamatta Euroopan vallankumoussotaa, joka vaikuttaisi vuorostaan tuntuvasti maailmanmarkkinoiden yksinvaltiaaseen, Englantiin? Luokka, jossa keskittyvät yhteiskunnan vallankumoukselliset pyrkimykset, löytää kapinaan noustuaan välittömästi omasta asemastaan vallankumouksellisen toimintansa sisällön ja aineksen: se lyö viholliset, ryhtyy taistelun vaatimiin toimenpiteisiin, ja sen omien tekojen seuraukset ajavat sitä edemmäksi. Se ei antaudu tehtävänsä teoreettisiin tutkiskeluihin. Ranskan työväenluokka ei ollut siinä asemassa, se ei vielä kyennyt suorittamaan vallankumoustaan. Teollisuusproletariaatin kehitys riippuu ylipäänsä teollisuusporvariston kehityksestä. Vasta porvariston vallitessa alkaa laajassa mitassa teollisuusproletariaatin kansallinen olemassaolo, joka voi kohottaa sen vallankumouksen yleiskansalliseksi, vasta silloin se itse luo ne uudenaikaiset tuotantovälineet, jotka samalla ovat sen vallankumouksellisen vapautuksen välineitä. Vasta teollisuusporvariston herruus kiskoo pois feodaalisen yhteiskunnan aineelliset juuret ja tasoittaa sen ainoan maaston, jossa proletariaatin vallankumous voi tapahtua. Ranskassa teollisuus on kehittyneempää ja porvaristo vallankumouksellisempaa kuin muualla mannermaalla. Mutta eikö helmikuun vallankumous suuntautunut välittömästi rahaylimystöä vastaan? Tämä tosiasia osoitti, ettei teollisuusporvaristo hallinnut Ranskaa. Teollisuusporvaristo voi hallita vain siellä, missä uudenaikainen teollisuus on muokannut mukaisikseen kaikki omistussuhteet, ja niin voimakkaaksi teollisuus voi tulla ainoastaan silloin, kun se on valloittanut maailmanmarkkinat, sillä kansalliset rajat pidättävät sen kehitystä. Ranskan teollisuus pitää kuitenkin enimmäkseen kansalliset markkinat hallussaan vain enemmän tai vähemmän modifioidun ehkäisytullijäijestelmän avulla. Joskin siis Ranskan proletariaatilla on vallankumouksen aikana Pariisissa tosiasiallista valtaa ja vaikutusta, mikä kannustaa sitä pitemmälle kuin sen mahdollisuudet edellyttävät, niin muualla Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan. Kehittyneessä, uudenaikaisessa muodossaan, ratkaisevassa vaiheessaan taistelu pääomaa vastaan, teollisuuden palkkatyöläisten taistelu teollisuusporvaristoa vastaan, ei ole Ranskassa yleinen tosiasia. Tuo taistelu saattoi olla vallankumouksen kansallisena sisältönä sitäkin vähemmän helmikuun päivien jälkeen, kun taistelua pääoman toisarvoisia riistotapoja vastaan — talonpojan taistelua koronkiskontaa ja hypoteekkia vastaan, pikkuporvarin taistelua suurkauppiasta, pankkiiria ja tehtailijaa vastaan, sanalla sanoen vararikkoutumista vastaan — verhosi vielä rahaylimystöön kohdistuneen yleisen nousun peite. Mikään ei siis ole selitettävissä helpommin kuin se, että Pariisin proletariaatti koetti ajaa omia etujaan porvariston etujen ohella, sen sijaan että olisi tuonut ne esiin yhteiskunnan vallankumouksellisena etuna, ja että se laski punaisen lipun kolmivärisen [18] lipun edessä. Ranskan työläiset eivät voineet astua askeltakaan eteenpäin eivätkä koskea hivenenkään vertaa porvarilliseen järjestelmään, niin kauan kuin vallankumouksen kulku ei ollut nostanut proletariaatin ja porvariston välillä olevia kansanjoukkoja, talonpoikia ja pikkuporvareja, tuota järjestelmää vastaan, pääoman herruutta vastaan eikä pakottanut niitä liittymään proletariaattiin ja tunnustamaan tämän esitaistelijaksi. Työläiset saattoivat lunastaa tämän voiton ainoastaan hirveällä kesäkuun tappiolla. Luxembourgin valiokunnan, tämän Pariisin työläisten luomuksen ansioksi jää se, että se ilmaisi eräältä eurooppalaiselta puhujalavalta yhdeksännentoista vuosisadan vallankumouksen salaisuuden: proletariaatin vapauttaminen. »Moniteur» [19] punasteli, kun sen täytyi virallisesti propagoida »mielettömiä hourailuja», jotka siihen asti olivat olleet haudattuina sosialistien apokryfisiin teoksiin ja kantautuneet vain aika ajoin porvariston korviin kaukaisina, puoleksi pelottavina, puoleksi hassuina taruina. Eurooppa heräsi yllättyneenä porvarillisesta horroksestaan. Porvariston herruus poistettiin siis samalla kun muodostettiin tasavalta — niin luulivat proletaarit, jotka sekoittivat toisiinsa rahaylimystön ja yleensä porvariston; niin kuvittelivat yksinkertaiset tasavaltalaiset, jotka kiistivät luokkien olemassaolonkin tai korkeintaan myöntyivät tunnustamaan ne perustuslaillisen monarkian seuraukseksi; niin sanoivat ulkokultaisissa korulauseissaan ne porvarilliset ryhmät, joita siihen asti ei oltu päästetty osallisiksi vallasta. Kaikki kuningasmieliset muuttuivat silloin tasavaltalaisiksi ja kaikki Pariisin miljoonamiehet työläisiksi. Tuota luuloteltua luokkasuhteiden lakkauttamista vastaava korusana oli fraternité — yleinen veljeily ja veljeys. Tämä idyllinen irrottautuminen luokkavastakohdista, tämä sentimentaalinen vastakkaisten luokkaetujen yhtäläistäminen, tämä haaveellinen pyrkimys kohota luokkataistelun yläpuolelle, sanalla sanoen fraternité — se oli helmikuun vallankumouksen varsinainen iskusana. Pelkkä väärinkäsitys oli aiheuttanut luokkajaon, ja helmikuun 24. päivänä Lamartine antoi väliaikaiselle hallitukselle nimen: »un gouvernement qui suspende ce malentendu terrible qui existe entre les différentes classes» [20] . Pariisin proletariaatti hekumoi tuossa jalomielisessä yleisen veljeyden hurmassa. Väliaikainen hallitus, kun sen kerran oli pakko julistaa tasavalta, teki puolestaan kaikkensa saadakseen sen kelvolliseksi porvaristolle ja maakunnille. Ranskan ensimmäisen tasavallan veriset kauhut desavuoitiin lakkauttamalla kuolemanrangaistus poliittisista rikoksista; sanomalehdissä saattoi esittää vapaasti kaikkia mielipiteitä; armeija, tuomioistuimet, hallinto jäivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta entisten arvohenkilöiden käsiin; heinäkuun monarkian suursyyllisistä ei vedetty ketään tilille. »Nationalin» porvarilliset tasavaltalaiset huvittelivat vaihtamalla monarkkiset nimet ja puvut vanhatasavaltalaisiin. Heille tasavalta ei ollut mitään muuta kuin vanhan porvarillisen yhteiskunnan uusi tanssiaispuku. Nuori tasavalta piti päämääränään sitä, ettei se ketään pelottaisi, vaan olisi ennemminkin itse alituisen pelon vallassa ja pehmeällä myöntyväisyydellä ja vastarinnattomuudella turvaisi olemassaolonsa ja riisuisi vastustajansa aseista. Kotimaan etuoikeutetuille luokille ja despoottisille ulkovalloille julistettiin kuuluvasti, että tasavalta on oleva luonteeltaan rauhaa rakastava. Sen mottona oli: elä ja anna muidenkin elää. Kävi lisäksi niin, että kohta helmikuun vallankumouksen jälkeen kapinaan nousivat saksalaiset, puolalaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset, italialaiset — kukin kansa asemaansa vastaavasti. Venäjä ja Englanti eivät olleet valmiit väliintuloon, jälkimmäisessä oli omaa liikehtimistä ja edellinen pelkäsi sitä. Tasavallalla ei näin ollen ollut vastassaan yhtään kansakunnallista vihollista. Ei siis ollut mitään suuria ulkoisia selkkauksia, jotka olisivat voineet kiihottaa toimintatarmoa, jouduttaa vallankumouksen kehityskulkua, pakottaa väliaikaista hallitusta eteenpäin tai heittää sen yli laidan. Pariisin proletariaatti, joka piti tasavaltaa omana luomuksenaan, tervehti luonnollisesti väliaikaisen hallituksen jokaista tekoa, joka auttoi hallitusta lujittamaan asemaansa porvarillisessa yhteiskunnassa. Hallitus suostui mielellään tekemään Caussidièrelle poliisipalveluksia omaisuuden suojelemiseksi Pariisissa ja antoi Louis Blancin sovitella työläisten ja isäntien välisiä palkkariitoja. Se katsoi point d'honneur [21] pitää Euroopan silmissä tasavallan porvarillista kunniaa loukkaamattomana. Tasavalta ei kohdannut mitään, ei ulkoista eikä sisäistä vastarintaa. Tämä sai sen riisumaan aseensa. Sen tehtävänä ei ollut enää maailman vallankumouksellinen uudistaminen, vaan sopeutuminen porvarillisen yhteiskunnan oloihin. Miten fanaattisesti väliaikainen hallitus ryhtyi käsiksi tuohon tehtävään, siitä ovat parhaana todistuksena sen finanssitoimenpiteet. Valtionluotto ja yksityisluotto olivat tietysti järkkyneet. Valtionluotto perustuu uskoon, että valtio antautuu rahajuutalaisten riistettäväksi. Mutta vanha valtio oli kadonnut, ja vallankumous suuntautui ennen kaikkea rahaylimystöä vastaan. Euroopan viime kauppapulan järkytykset eivät olleet vielä päättyneet. Vararikkoja tapahtui vielä toinen toisensa jälkeen. Yksityisluotto oli siis lamautunut, tavarain kiertokulku estynyt, tuotanto tyrehtynyt jo ennen helmikuun vallankumouksen puhkeamista. Vallankumouksellinen kriisi pahensi kauppapulaa. Kun kerran yksityisluotto perustuu uskoon, että porvarillinen tuotanto suhteittensa koko laajuudessa, porvarillinen järjestys pysyy koskemattomana ja loukkaamattomana, niin kuinka täytyikään vaikuttaa siihen vallankumouksen, joka asetti kyseenalaiseksi itse porvarillisen tuotannon perustan, proletariaatin taloudellisen orjuuden, ja nosti pörssin vastakohdaksi Luxembourgin sfinksin? Proletariaatin nousu on porvarillisen luoton hävittämistä, sillä se on porvarillisen tuotannon ja sen järjestyksen hävittämistä. Valtionluotto ja yksityisluotto ovat taloudellinen lämpömittari, joka osoittaa vallankumouksen intensiteettiä. Vallankumouksen hehku ja luomisvoima lisääntyvät samassa mitassa kuin luotto vähenee. Väliaikainen hallitus tahtoi hävittää tasavallan porvaristonvastaisen ulkomuodon. Siksi sen täytyi ennen kaikkea koettaa turvata tuon uuden valtiomuodon vaihtoarvo, sen pörssikurssi. Tasavallan kurssin noteerausten noustessa yksityisluottokin oli jälleen ehdottomasti nouseva. Poistaakseen pienimmätkin epäilykset tasavallan haluttomuudesta tai kykenemättömyydestä täyttää monarkialta perimiään sitoumuksia ja herättääkseen luottamusta tasavallan porvarilliseen moraaliin ja maksukykyyn väliaikainen hallitus turvautui yhtä halpahintaiseen kuin lapselliseenkin kerskailuun. Se maksoi valtion velkojille jo ennen laillista maksuaikaa 5, 4 1/2 ja 4 prosentin korot. Kapitalistien porvarillinen itsevarmuus palautui äkkiä, kun he näkivät, kuinka pelokkaan kiireellisesti heidän luottamustaan koetettiin ostaa. Tuo teatteritemppu, joka riisti siltä käteiset rahavarat, ei tietenkään vähentänyt väliaikaisen hallituksen rahapulaa. Finanssipulaa ei voitu enää pitää kauemmin salassa, ja pikkuporvarien, palvelijain ja työläisten täytyi maksaa omasta taskustaan valtion velkojille tuotettu mieluisa yllätys. Selitettiin, ettei sataa frangia suuremmalle summalle annettuja säästöpankkikirjoja vaihdeta enää rahaksi. Säästöpankkeihin talletetut summat takavarikoitiin ja muutettiin hallituksen asetuksella valtionvelaksi, jota ei tulla maksamaan takaisin. Tasavalta katkeroitti näin ilmankin ahtaalla olleiden pikkuporvareiden mielen. Saatuaan säästöpankkikin ojensa tilalle valtion velkakirjat heidän oli pakko mennä pörssiin myymään niitä ja antautua siten suoraa päätä niiden pörssijuutalaisten käsiin, joita vastaan helmikuun vallankumous oli suunnattu. Heinäkuun monarkian aikana vallinneen rahaylimystön temppelinä oli pankki. Niin kuin pörssi hallitsee valtionluottoa, niin myös pankki hallitsee kauppaluottoa. Helmikuun vallankumous uhkasi välittömästi paitsi pankin herruutta myös sen olemassaoloakin; siksi pankki koetti alusta pitäen saattaa tasavallan huonoon huutoon tekemällä luotottomuuden yleiseksi. Se lakkasi äkkiä antamasta luottoa pankkiireille, tehtailijoille ja kauppiaille. Tämä manööveri, aiheuttamatta heti vastavallankumousta, antoi väistämättä takaiskun pankille itselleen. Kapitalistit ottivat pois rahansa, jotka he olivat tallettaneet pankin kellareihin. Pankinsetelien omistajat syöksyivät pankin kassaluukuille vaihtaakseen setelinsä kullaksi ja hopeaksi. Väliaikainen hallitus olisi voinut ilman väkivaltaista sekaantumista, laillista tietä pakottaa pankin vararikkoon —, sen olisi vain pitänyt olla toimettomana ja jättää pankki oman onnensa nojaan. Pankin vararikko olisi ollut vedenpaisumus, joka olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt Ranskan maaperältä rahaylimystön, tuon tasavallan mahtavimman ja vaarallisimman vihollisen, tuon heinäkuun monarkian kultaisen jalustan. Pankin jouduttua vararikkoon porvariston itsensä olisi täytynyt pitää viimeisenä epätoivoisena pelastusyrityksenä sitä, että hallitus perustaa kansallispankin ja saattaa kansallisen luoton kansakunnan valvonnan alaiseksi. Sen sijaan väliaikainen hallitus määräsi pankinseteleille pakkokurssin. Se teki enemmänkin. Se muutti kaikki maakuntapankit Ranskan pankin haaraosastoiksi ja antoi sen levittää verkkonsa yli koko Ranskan. Myöhemmin se asetti valtion metsät takeeksi lainasta, josta se sopi pankin kanssa. Siten helmikuun vallankumous voimisti ja laajensi välittömästi pankkiylimystöä, joka sen oli määrä syöstä nurin. Väliaikainen hallitus kuitenkin köykistyi entisestään yhä kasvavan vajauksen painon alla. Se kerjäsi turhaan isänmaallisia uhreja. Ainoastaan työläiset heittivät sille almuja. Oli pakko turvautua sankarilliseen keinoon, uuden veron säätämiseen. Entä ketä piti verottaa? Pörssikarhujako, pankkikuninkaitako, valtionvelkojiako, koroillaeläjiäkö, teollisuudenharjoittajiako? Sillä tavalla ei voitu tehdä tasavaltaa mieluisaksi porvaristolle. Se olisi toisaalta merkinnyt valtionluoton ja kauppaluoton vaarantamista, samalla kun toisaalta koetettiin ostaa sitä niin suurilla uhrauksilla ja nöyryytyksillä. Mutta jonkunhan oli hellitettävä kukkaronsa nauhoja. Kenet määrättiin porvarillisen luoton uhriksi? Jacques le bonhomme, [22] talonpoika. Väliaikainen hallitus määräsi maksettavaksi neljän välittömän veron kultakin frangilta neljäkymmentä viisi centimeä lisäveroa. Hallituksen lehdistö uskotteli Pariisin proletariaatille, että tuo vero rasittaisi etupäässä suurtilallisia, restauraation myöntämän miljardin [23] omistajia. Todellisuudessa se koitui rasitukseksi ennen kaikkea talonpoikaisluokalle, ts. Ranskan kansan valtaenemmistölle. Talonpoikien oli suoritettava helmikuun vallankumouksen kustannukset, heistä sai vastavallankumous pääaineksensa. Uusi 45 centimen vero oli Ranskan talonpojalle elinkysymys, ja hän vuorostaan teki siitä tasavallan elämänkysymyksen. Siitä hetkestä alkaen tasavalta oli Ranskan talonpojalle samaa kuin 45 centimen lisävero, ja Pariisin proletariaatissa talonpoika näki tuhlaajan, joka elosteli hänen kustannuksellaan. Kun vuoden 1789 vallankumous aloitti siitä, että poisti talonpoikien feodaaliset rasitukset, niin 1848 vallankumous teki itsensä tunnetuksi määräämällä maalaisväestölle uuden veron ollakseen vaarantamatta pääomaa ja pitääkseen sen valtiokoneiston käynnissä. Väliaikainen hallitus olisi voinut poistaa kaikki nuo haitat ja sysätä valtion entisiltä raiteiltaan ainoastaan yhdellä keinolla, nimittäin julistamalla valtion vararikkoon. Kaikki muistavat, miten korkealentoisesti Ledru-Rollin kertoi jälkeenpäin kansalliskokouksessa siveellisestä suuttumuksestaan, jolla hän oli torjunut pörssikoronkiskurin Fouldin, Ranskan nykyisen finanssiministerin, moisen ehdotuksen. Fouldin ehdotus oli kuitenkin omena tiedonpuusta. Tunnustamalla vekselin, jonka vanha porvarillinen yhteiskunta oli asettanut valtiolle, väliaikainen hallitus joutui tuon yhteiskunnan alaiseksi. Siitä tuli porvarillisen yhteiskunnan ahdistettu velallinen, sen sijaan että olisi asettunut sitä vastaan uhkaavana velkojana, joka vaatii vanhojen vallankumousvelkojen maksua. Sen täytyi lujittaa höltyneitä porvarillisia suhteita täyttääkseen sitoumukset, jotka olivat vain noiden suhteiden puitteissa täytettävissä. Luotosta tuli sen elinehto ja proletariaatille tehdyt myönnytykset ja sille annetut lupaukset muuttuivat kahleiksi, jotka täytyi murtaa. Työläisten vapautus, yksin korulauseenakin, muodostui uudelle tasavallalle sietämättömäksi vaaraksi, sillä tuo vaatimus oli pysyvä vastalause sellaisen luoton ennallistamista vastaan, joka pohjaa olemassaolevien taloudellisten luokkasuhteiden varmaan ja horjumattomaan hyväksymiseen. Täytyi siis tehdä selvää työläisistä. Helmikuun vallankumous oli vienyt armeijan pois Pariisista. Kansalliskaarti, ts. sekalainen porvaristo, oli ainoa sotilaallinen voima. Se ei kuitenkaan tuntenut vetävänsä yksinään vertoja proletariaatille. Lisäksi sen oli pakko, joskin mitä sitkeimmän vastarinnan ja satojen erilaisten estelyjen jälkeen avata vähitellen ja osittaisesti pääsy riveihinsä aseistetuille proletaareille. Oli olemassa enää vain yksi keino: asettaa osa proletaareista toista osaa vastaan. Tässä tarkoituksessa väliaikainen hallitus muodosti 15–20 -vuotiaista nuorista miehistä 24 pataljoonaa mobiilikaartia, kussakin pataljoonassa tuhannen miestä. Nämä olivat suurimmaksi osaksi ryysyköyhälistöä, jota on kaikissa suurkaupungeissa. Se on teollisuusproletariaatista jyrkästi eroava joukko, varkaiden ja kaikenlaisten rikollisten värväyskerros, johon kuuluu yhteiskunnan jätteistä elävää ja vakinaista ammattia vailla olevaa väkeä, kulkureita, gens sans feu et sans aveu; nämä ihmiset eroavat toisistaan kansakuntansa sivistysasteesta riippuen, mutta säilyttävät aina latsaroniluonteensa; [24] siinä nuorukaisiässä, jossa väliaikainen hallitus heidät värväsi, he olivat kokonaan käskettävissä, pystyivät yhtä hyvin mitä sankarillisimpiin tekoihin ja suurimpaan uhrautuvuuteen kuin alhaisimpiin roistontekoihin ja mitä halpamaisimpaan lahjusten ottoon. Väliaikainen hallitus maksoi heille 1 frangin 50 centimea päivältä, ts. osti heidät. Se antoi heille erikoisen sotilaspuvun, ts. erotti heidät ulkonaisesti puseronkäyttäjistä. Heidän johtajikseen määrättiin osaksi vakinaisen sotaväen upseereja, osaksi he itse valitsivat niiksi nuoria porvarispoikia, jotka lumosivat heidät äänekkäillä puheilla kuolemasta isänmaan puolesta ja uskollisuudesta tasavallalle. Pariisin proletariaattia vastassa oli siis sen omasta keskuudesta haalittu armeija, johon kuului 24 000 nuorekkaan voimakasta, huimapäistä miestä. Mobiilikaartin marssiessa Pariisin katuja proletariaatti huusi sille eläköötä. Se katsoi heidät etumaisiksi barrikaditaistelijoikseen. Se piti heitä porvarillisen kansalliskaartin vastakohtana olevana proletaarikaartina. Sen erehdys oli anteeksiannettava. Mobiilikaartin lisäksi hallitus päätti kerätä ympärilleen vielä teollisen työläisarmeijan. Ministeri Marie toimitti niin sanottuihin kansallistyöhuoneisiin satatuhatta työläistä, jotka pula ja vallankumous olivat heittäneet kadulle. Tuon korean nimen takana ei ollut mitään muuta, kuin että työläisiä käytettiin ikävystyttäviin, yksitoikkoisiin tuottamattomiin maatöihin, joissa maksettiin 23 souta työpalkkaa. Kansallistyöhuoneet eivät olleet mitään muuta kuin taivasalla olevia englantilaisia workhouses, työtaloja. [25] Väliaikainen hallitus luuli muodostaneensa niissä toisen proletaariarmeijan työläisiä itseään vastaan. Tällä kertaa porvaristo erehtyi kansallistyöhuoneisiin nähden samaten, kuin työläiset erehtyivät mobiilikaartiin nähden. Porvaristo oli luonut kapina-armeijan. Eräs tarkoitus oli sittenkin saavutettu. Kansallistyöhuoneet — sitä nimeä kantoivat kansan työverstaat, joita Louis Blanc propagoi Luxembourgissa. Luxembourgin suunnitelman suoranaiseksi vastakohdaksi suunnitellut Marien työhuoneet antoivat, koska kyltti oli sama, aihetta juonitella erehdyksillä samaan tapaan kuin espanjalaisessa palvelijakomediassa. Väliaikainen hallitus levitti itse salavihkaa huhua, että nuo kansallistyöhuoneet ovat Louis Blancin keksimiä, ja se tuntui sitäkin uskottavammalta, kun Louis Blanc, kansallistyöhuoneiden profeetta, oli väliaikaisen hallituksen jäsen. Pariisin porvaristosta, joka puoleksi naiivisti, puoleksi tarkoituksellisesti sotki nämä kaksi asiaa, sekä Ranskan ja Euroopan keinotekoisesti ylläpidetyn mielipiteen mukaan nuo työtalot olivat ensi kerran toteutettua sosialismia, joka asetettiin niiden ohella kaakinpuuhun. Elleivät sisältönsä, niin nimensä puolesta nuo kansallistyöhuoneet olivat proletariaatin olennoitunut vastalause porvarillista teollisuutta, porvarillista luottoa ja porvarillista tasavaltaa vastaan. Niinpä porvariston koko viha kohdistuikin niihin. Porvaristo oli havainnut ne kohdaksi, johon se saattoi kohdistaa iskunsa, heti kun se oli kyllin vahvistunut sanoutuakseen avoimesti irti helmikuun harhakuvitelmista. Niin ikään pikkuporvarien koko mielipaha, koko harmi kohdistui noihin kansallistyöhuoneisiin, tuohon yleiseen maalitauluun. Hampaitaan kiristellen he laskivat summia, joita proletaariset tyhjäntoimittajat nielivät, samalla kun heidän oma asemansa kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Valtion eläke näennäisestä työstä — sitä on sosialismi, murisivat he itsekseen. Kansallistyöhuoneista, Luxembourgin mahtipontisista lausunnoista, Pariisin työläisten katukulkueista — niistä etsivät he kurjuutensa syytä. Eikä kukaan kiihkoillut luuloteltuja kommunistien salahankkeita vastaan enemmän kuin pikkuporvari, joka hoippui vararikon kuilun partaalla vailla pelastumismahdollisuuksia. Edessä olevassa porvariston ja proletariaatin välisessä yhteenotossa kaikki etuisuudet, kaikki ratkaisevat asemat, yhteiskunnan kaikki keskikerrokset olivat siis porvariston käsissä, samaan aikaan kuin helmikuun vallankumouksen aallot vyöryivät korkeina yli koko mannermaan ja jokainen uusi posti toi uuden tiedon vallankumouksesta, milloin Italiasta, milloin Saksasta, milloin Euroopan etäisimmältä kaakkoiskulmalta ja piti yllä kansan yleistä huumausta tuomalla sille alituisesti todisteita sen voitosta, jonka hedelmät olivat jo luisumassa sen käsistä. Maaliskuun 17. päivänä ja huhtikuun 16. päivänä tapahtuivat ensimmäiset kahakat suuressa luokkataistelussa, joka oli kytenyt porvarillisen tasavallan uumenissa. Maaliskuun 17. päivänä tuli ilmi proletariaatin kaksinainen asema, joka ei sallinut tehdä mitään ratkaisevaa. Proletariaatin mielenosoituksen tarkoituksena oli alunperin saada väliaikainen hallitus takaisin vallankumouksen raiteille, pakottaa se tarpeen vaatiessa erottamaan hallituksen porvarilliset jäsenet ja lykkäämään kansalliskokouksen ja kansalliskaartin vaalipäivää. Mutta 16. maaliskuuta kansalliskaartissa edustettu porvaristo järjesti mielenosoituksen väliaikaista hallitusta vastaan. Huutaen: »à bas Ledru-Rollin!» [26] se lähti kaupungintalon luo. Tämä pani kansan huutamaan maaliskuun 17. päivänä: »Eläköön Ledru-Rollin! Eläköön väliaikainen hallitus!» Vastustaakseen porvaristoa sen oli pakko asettua porvarillisen tasavallan puolelle, jonka säilyminen näytti sen mielestä kyseenalaiselta. Kansa lujitti väliaikaisen hallituksen asemaa, sen sijaan että olisi alistanut sen itselleen. Maaliskuun 17. päivä raukesi melodramaattiseen näytelmään, ja joskin Pariisin proletariaatti näytti sinä päivänä vielä kerran jättiläisvoimansa, niin se vain vahvisti porvariston päätöstä väliaikaisessa hallituksessa sekä sen ulkopuolella murskata se. Huhtikuun 16. päivä oli väliaikaisen hallituksen ja porvariston yhteisesti aikaansaamaa väärinkäsitystä. Työläisiä oli kokoontunut lukuisasti Mars-kentälle ja hippodromille kansalliskaartin pääesikunnan vaalien valmistelemisen merkeissä. Yhtäkkiä ympäri Pariisia, sen toisesta päästä toiseen levisi salamannopeasti huhu, että työläiset olivat Louis Blancin, Blanquin, Cabetin ja Raspailin johdolla kokoontuneet aseistettuina Mars-kentälle marssiakseen sieltä kaupungintalolle, kukistaakseen väliaikaisen hallituksen ja nimittääkseen kommunistisen hallituksen. Yleinen hälytys — Ledru-Rollin, Marrast ja Lamartine kiistelivät myöhemmin tämän aloitteenteon kunniasta — ja tunnissa on 100 000 miestä aseissa, kaupungintalo on kokonaisuudessaan kansalliskaartin miehittämä, kaikkialla Pariisissa jylisevät huudot: »Alas kommunistit! Alas Louis Blanc, Blanqui, Raspail, Cabet!» Lukemattomat lähetystöt, kaikki valmiina pelastamaan isänmaata ja yhteiskuntaa, käyvät ilmaisemassa uskollisuutensa väliaikaiselle hallitukselle. Kun työläiset vihdoin saapuvat kaupungintalon edustalle antaakseen väliaikaiselle hallitukselle isänmaallisen kolehdin, jonka he olivat koonneet Mars-kentällä, he saavat kummikseen kuulla, että porvarillinen Pariisi on mitä varovaisimmin järjestetyssä näennäisessä taistelussa lyönyt heidän varjonsa. Huhtikuun 16. päivän hirvittävä attentaatti antoi tekosyyn armeijan kutsumiseen takaisin Pariisiin, mikä olikin kömpelösti lavastetun komedian varsinainen tarkoitus, ja taantumuksellisiin federalistisiin mielenosoituksiin maakunnissa. Toukokuun 4. päivänä kokoontui yleisillä välittömillä vaaleilla valittu kansalliskokous. [27] Yleisellä äänioikeudella ei ollut sitä taikavoimaa, minkä vanhan ajan tasavaltalaiset olivat uskotelleet sillä olevan. Koko Ranskaa, ainakin ranskalaisten enemmistöä he pitivät citoyeneina [28] , joiden edut, käsitykset jne. olivat samanlaisia. Se oli heidän kansanpalvontaansa. Vaalit kuitenkin toivat heidän mielikuvituksellisen kansansa sijasta päivänvaloon todellisen kansan, ts. niiden eri luokkien edustajat, joihin kansa jakaantuu. Olemme jo tulleet huomaamaan, mikä pani talonpojat ja pikkuporvarit äänestämään taisteluhaluisen porvariston ja restauraatiokiihkoisten suurmaanomistajien johdolla. Joskaan yleinen äänioikeus ei ollut se ihmeitä tekevä taikasauva, jona tasavaltalaiset pyhät yksinkertaisuudet olivat sitä pitäneet, niin sillä oli sittenkin toinen verrattomasti suurempi ansio: se antoi alun luokkataistelulle, pani porvarillisen yhteiskunnan keskikerrokset luopumaan nopeasti harhaluuloistaan ja erehdyksistään, se nosti riistäjäluokan kaikki ryhmät kerralla valtion huipuille riisuen siten niiden pettävän naamion, jota vastoin monarkia sensuksineen oli kompromettoinut ainoastaan tiettyjä porvarisryhmiä sallien muiden olla piilossa kulissien takana ja ympäröidä itsensä yhteisen opposition sädekehällä. Perustuslakiasäätävässä kansalliskokouksessa, joka kokoontui toukokuun 4. päivänä, olivat voitolla porvarillis-tasavaltalaiset, »Nationalin» tasavaltalaiset. Yksinpä legitimistit ja orleanistitkin uskalsivat aluksi näyttäytyä vain porvarillisen tasavaltaisuuden naamion suojassa. Taistelu proletariaattia vastaan voitiin aloittaa ainoastaan tasavallan nimessä. Toukokuun 4. päivästä, ei helmikuun 25. päivästä, alkaa tasavalta, so. Ranskan kansan tunnustama tasavalta; se ei ole se tasavalta, minkä Pariisin proletariaatti pakotti väliaikaisen hallituksen julistamaan, ei se tasavalta, mihin kuului sosiaalisia instituutioita, ei se unelmakuva, joka väikkyi barrikaditaistelijain mielessä. Kansalliskokouksen julistama ainoa laillinen tasavalta ei ole mikään vallankumouksellinen ase porvarillista järjestystä vastaan, vaan päinvastoin tämän järjestyksen poliittinen rekonstruktio, joka lujittaa poliittisesti porvarillista yhteiskuntaa, sanalla sanoen, se on porvarillinen tasavalta. Tuo väite kaikui kansalliskokouksen puhujalavalta ja sai vastakaikua koko tasavaltalaisessa ja tasavaltalaisvastaisessa porvarilehdistössä. Olemme huomanneet, ettei helmikuun tasavalta tosiaankaan ollut eikä voinut olla mikään muu kuin porvarillinen tasavalta, jos kohta väliaikaisen hallituksen olikin proletariaatin välittömästä painostuksesta julistettava se tasavallaksi, jossa oli sosiaalisia instituutioita; että Pariisin proletariaatti oli vielä kykenemätön menemään muuten kuin ajatuksissaan, mielikuvituksessaan porvarillista tasavaltaa pitemmälle ja edesauttoi sitä kaikkialla, missä se todella toimi; että proletariaatille annetut lupaukset muodostuivat sietämättömäksi vaaraksi uudelle tasavallalle ja väliaikaisen hallituksen koko elämänkulku supistui yhtämittaiseksi taisteluksi proletariaatin vaatimuksia vastaan. Kansalliskokouksen kautta oli koko Ranska tuomitsemassa Pariisin proletariaattia. Kokous särki heti helmikuun vallankumouksen sosiaaliset harhakuvitelmat, se julisti suoraan porvarillisen tasavallan, ainoastaan porvarillisen tasavallan. Nimittämästään toimeenpanokunnasta se erotti tuota pikaa proletariaatin edustajat Louis Blancin ja Albertin; se hylkäsi ehdotuksen erikoisen työministeriön muodostamisesta ja otti myrskyisin suosionhuudoin vastaan ministeri Trélatin selityksen: »Kysymys on enää vain entisten työolojen palauttamisesta.» Tuokaan ei riittänyt. Työläiset olivat taistelleet helmikuun tasavallan porvariston ollessa passiivisesti apuna. Proletaarit pitivät itseään oikeutetusti helmikuun voittajina ja esittivät voittajan ylimielisiä vaatimuksia. Heidät oli voitettava katutaistelussa, heille oli näytettävä, että he kärsivät tappion heti, kun eivät taistele yhdessä porvariston kanssa, vaan sitä vastaan. Niin kuin aikanaan helmikuun tasavalta ja sen myönnytykset sosialismin hyväksi vaativat toteutuakseen proletariaattia yhtymään porvariston kanssa taisteluun kuningasvaltaa vastaan, niin nyt oli välttämätön toinen taistelu, jotta tasavalta olisi vapautunut noista sosialismille tehdyistä myönnytyksistä ja porvarillinen tasavalta olisi virallisesti vahvistanut hallitsevan asemansa. Porvariston täytyi torjua ase kädessä proletariaatin vaatimukset. Porvarillisen tasavallan todellisena syntymäsijana ei ollut helmikuun voitto, vaan kesäkuun tappio. Proletariaatti joudutti ratkaisua tunkeutumalla toukokuun 15. päivänä kansalliskokoukseen, yrittäen tuloksettomasti saada takaisin vallankumouksellisen vaikutusvaltansa ja saaden aikaan vain sen, että sen tarmokkaimmat johtajat joutuivat porvariston vanginvartijoiden käsiin. [29] Il faut en finir! — Tästä tilanteesta on tehtävä loppu! Tällä huudolla kansalliskokous ilmaisi päättäneensä pakottaa proletariaatin ratkaisevaan taisteluun. Toimeenpanokunta antoi joukon yllyttäviä määräyksiä, kuten kansan kokoontumista estävän kiellon jne. Perustuslakiasäätävän kansalliskokouksen puhujalavalta suorastaan provosoitiin, häväistiin ja pilkattiin työläisiä. Varsinaisena hyökkäyskohteena olivat kuitenkin, kuten olemme nähneet, kansallistyöhuoneet. Perustuslakiasäätävä kokous antoi niistä käskevän viittauksen toimeenpanokunnalle, joka odottikin vain sitä, että sen suunnitelma esitettäisiin kansalliskokouksen käskynä. Toimeenpanokunta aloitti siitä, että se vaikeutti pääsyä kansallistyöhuoneisiin, muutti päiväpalkan kappalepalkaksi, karkotti Pariisin ulkopuolella syntyneet työläiset Sologneen muka maatöihin. Nuo maatyöt, niin kuin pettyneinä takaisin palanneet työläiset ilmoittivat tovereilleen, olivat vain retorinen kaava, jolla kaunisteltiin heidän karkottamistaan. Kesäkuun 21. päivänä julkaistiin vihdoin »Moniteurissa» säädös, jossa kaikki naimattomat työläiset määrättiin ajettaviksi väkivaltaisesti pois kansallistyöhuoneista tai merkittäviksi armeijan kirjoihin. Työläisille ei jäänyt valinnan varaa, heidän täytyi joko nääntyä nälkään tai hyökätä. He vastasivat kesäkuun 22. päivänä jättiläiskapinalla, josta tuli ensimmäinen suurtaistelu niiden kahden luokan välillä, joihin uudenaikainen yhteiskunta jakautuu. Se oli taistelu porvarillisen järjestelmän säilyttämisestä ja tuhoamisesta. Tasavallan verhona ollut huntu repesi. On tunnettua, miten verrattoman urhoollisesti ja taidokkaasti työläiset ilman päälliköitä, ilman yhteistä suunnitelmaa, ilman varoja ja suurimmaksi osaksi ilman aseita pitivät viisi päivää lujilla armeijaa, mobiilikaartia, Pariisin kansalliskaartia ja maaseudulta saapuneita kansalliskaartilaisia. Kuten tunnettua, porvaristo kosti kokemansa kuolemanpelon ennen kuulumattoman raa'asti ja surmasi yli 3 000 vankia. Ranskan demokratian julkiset edustajat olivat siinä määrin tasavaltalaisen ideologian kahleissa, että he vasta muutamia viikkoja myöhemmin alkoivat käsittää, mikä merkitys oli ollut kesäkuun taistelulla. He olivat ikään kuin taintuneet ruudinsavusta, jossa heidän mielikuvituksellinen tasavaltansa hajosi. Sitä välitöntä vaikutelmaa, minkä kesäkuun tappiosta saamamme tieto meihin teki, lukija sallinee kuvailla »Neue Rheinische Zeitungin» sanoin: »Helmikuun vallankumouksen viimeinen virallinen jäännös, toimeenpanokunta, on vakavain tapahtumain pakosta hajonnut kuin utukuva. Lamartinen ilotulitus on muuttunut Cavaignacin tykkituleksi. Siinä on se fraternité, veljeys kahden toisilleen vastakkaisen luokan välillä, joista toinen riistää toista, se helmikuussa julistettu fraternité, joka oli kirjoitettu suurin kirjaimin koko Pariisin julkisivuun, jokaisen vankilan, jokaisen kasarmin muuriin. Sen todellinen, väärentämätön, proosallinen ilmaisu on kansalaissota, kansalaissota hirmuisimmassa muodossaan, työn ja pääoman välinen sota. Tuo veljeys liekehti Pariisin kaikissa ikkunoissa kesäkuun 25. päivän illalla, kun porvariston Pariisi järjesti ilotulituksen, samaan aikaan kun proletariaatin Pariisi paloi, vuoti verta ja vaikeroi. Veljeyttä kesti juuri niin kauan kuin porvariston edut löivät yhteen proletariaatin etujen kanssa. Vuoden 1793 vanhan vallankumousperimyksen pedantit, sosialistiset doktrinäärit, jotka kerjäsivät porvaristolta almuja kansalle ja joiden sallittiin pitää pitkiä saarnoja ja kompromettoida itseään niin kauan kuin proletaarileijonaa täytyi tuudittaa uneen; tasavaltalaiset, jotka tarvitsivat entistä porvarillista järjestystä, mutta ilman kruunupäätä; dynastisen opposition miehet, joille sattuma lykkäsi ministerinvaihdoksen asemesta hallitsijasuvun kukistumisen; legitimistit, jotka eivät tahtoneet riisua pois livreetä, vaan ainoastaan muuttaa sen kuosia — nämä olivat niitä liittolaisia, joiden kanssa kansa suoritti helmikuunsa... Helmikuun vallankumous oli kaunis vallankumous, yleistä myötätuntoa saanut vallankumous, sillä siinä ilmenneet kuningasvallan vastaiset ristiriidat uinuivat kehittymättöminä, sovinnollisina vieri vieressä ja sen taustana ollut sosiaalinen taistelu oli vain epämääräistä, pelkkää puhetta, sanallista. Kesäkuun vallankumous on iljettävä, vastenmielinen vallankumous, sillä siinä puheet vaihtuivat tekoihin ja tasavalta paljasti itse hirviön pään lyömällä pois sen naamiona ja verhona olleen kruunun. — Järjestys! oli Guizotin taisteluhuuto. Järjestys! huusi Sebastiani, guizotilainen, kun venäläiset valtasivat Varsovan. Järjestys! huutaa Cavaignac, tuo Ranskan kansalliskokouksen ja tasavaltalaisen porvariston raaka kaiku. Järjestys! jyrisi hänen kartessitulensa raadellessaan proletariaatin ruumista. Vuodesta 1789 lähtien yksikään Ranskan porvariston lukuisista vallankumouksista ei ollut attentaatti järjestystä vastaan, sillä ne jättivät ennalleen luokkaherruuden, työläisten oijuuden, porvarillisen järjestyksen, niin usein kuin tuon herruuden ja tuon orjuuden poliittinen muoto vaihtuikin. Kesäkuu kajosi tuohon järjestykseen. Voi Kesäkuuta!» (»Neue Rheinische Zeitung», 29. kesäkuuta 1848.) Voi Kesäkuuta! vastaa kaiku Euroopasta. Porvaristo pakotti Pariisin proletariaatin kesäkuun kapinaan. Jo tämä seikka tuomitsi sen epäonnistumaan. Mikään välitön tiedostettu tarve ei pakottanut proletariaattia tahtomaan porvariston väkivaltaista kukistamista eikä proletariaatti vielä kyennytkään tuohon tehtävään. »Moniteurin» täytyi ilmoittaa sille virallisesti, että se aika oli ollut ja mennyt, jolloin tasavalta näki aiheelliseksi tehdä kunniaa proletariaatin harhakuvitelmille, ja vasta tappio sai proletariaatin vakuuttumaan siitä totuudesta, että sen aseman pieninkin parantaminen pysyy utopiana porvarillisen tasavallan puitteissa, utopiana, joka muuttuu rikokseksi heti kun se tahdotaan toteuttaa. Proletariaatin muodoltaan ylenpalttiset, mutta sisällöltään pikkumaiset ja sinänsä vielä porvarilliset vaatimukset, joihin se tahtoi pakottaa helmikuun tasavallan myöntymään, vaihtuivat silloin rohkeaksi vallankumoukselliseksi taistelutunnukseksi: Porvaristo kukistettava! Työväenluokan diktatuuri! Tehdessään hautausmaastaan porvarillisen tasavallan syntymäsijan proletariaatti pakotti oitis tuon tasavallan esiintymään aidossa muodossaan, valtiona, jonka tunnustettuna tarkoituksena on pääoman herruuden ja työn orjuuden ikuistaminen. Tuon arpisen, leppymättömän, voittamattoman vihollisen — voittamattoman, koska sen olemassaolo on porvariston elinehto — ollessa alituisesti näkösällä, porvariston herruuden täytyi heti kaikista kahleista vapauduttuaan muuttua porvariston terroriksi. Kun proletariaatti on toistaiseksi syrjäytetty näyttämöltä ja porvariston diktatuuri tunnustettu julkisesti, porvarillisen yhteiskunnan keskikerrosten, pikkuporvaristen ja talonpoikaisten, täytyi liittyä proletariaattiin sitä läheisemmäksi mitä enemmän niiden asema huononi ja niiden ja porvariston välinen vastakohtaisuus kärjistyi. Niin kuin ne johtivat ennen kurjuutensa syyn proletariaatin voimistumisesta, niin niiden oli nyt johdettava se proletariaatin tappiosta. Kun kesäkuun kapina kohotti kaikkialla mannermaalla porvariston itsetietoisuutta ja sai porvariston liittoutumaan julkisesti feodaalisen kuningasvallan kanssa kansaa vastaan, niin kuka on tämän liiton ensimmäinen uhri? Mannermaan porvaristo itse. Kesäkuun tappio esti sitä lujittamasta valtaansa ja saamasta kansaa pysymään puoleksi tyytyväisenä, puoleksi masentuneena porvarillisen vallankumouksen alimmalla asteena. Kesäkuun tappio paljasti vihdoin Euroopan despoottisille mahdeille sen salaisuuden, että Ranskan täytyi hinnalla millä hyvänsä säilyttää ulkoinen rauha voidakseen käydä sisäistä kansalaissotaa. Siten saatettiin Venäjän, Itävallan ja Preussin ylivallan alaiseksi kansat, jotka olivat aloittaneet taistelun kansallisen riippumattomuutensa puolesta, mutta samalla noiden kansallisten vallankumousten kohtalo tuli riippuvaksi proletaarisen vallankumouksen kohtalosta ja niiden näennäinen itsenäisyys ja riippumattomuus suuresta sosiaalisesta mullistuksesta katosi. Unkarilainen enempää kuin puolalainen tai italialainen ei ole oleva vapaa niin kauan kuin työläinen pysyy orjana! Vihdoin Pyhän allianssin voitto muutti sikäli Euroopan oloja, että jokainen uusi proletariaatin kapina Ranskassa johtanee välittömästi maailmansotaan. Ranskan uusi vallankumous joutuu pakosta jättämään heti kansallisen maaperän ja valtaamaan eurooppalaisen areenan, jolla vain voikin toteutua 19. vuosisadan sosiaalinen vallankumous. Vasta kesäkuun tappio siis loi olot, joissa Ranska voi panna alulle Euroopan vallankumouksen. Kolmivärisestä lipusta tuli vasta kesäkuun kapinoitsijoiden vereen kastettuna Euroopan vallankumouksen lippu — punainen lippu! Me sanomme: Vallankumous on kuollut. Eläköön vallankumous! [1] sanaleikki: »compère» tarkoittaa sekä »kummi» että »vehkeily-, seikkailukumppani». — Toim. [2] Orléansin herttua nousi Ranskan valtaistuimelle Ludvig Filipin nimellä Ranskan vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen jälkeen Toim. [3] 5. ja 6. kesäkuuta 1832 oli kapina Pariisissa, jonka yhteydessä työläiset rakensivat barrikadeja. Huhtikuussa 1834 Lyonin työläiset nousivat kapinaan, joka oli Ranskan proletariaatin ensimmäisiä joukkoesiintymiä. Kapina jota tasavaltalaiset tukivat muissakin kaupungeissa, varsinkin Pariisissa, tukahdutettiin julmasti. Pariisissa 12. toukokuuta 1839 puhjenneen kapinan, jossa vallankumoukselliset työläiset esittivät niin ikään pääosaa, oli järjestänyt A. Blanquin ja A. Barbèsin johtama salainen tasavaltalais-sosialistinen Vuodenaikojen yhdistys. Kapina kukistettiin sotaväen ja kansalliskaartin voimin. Toim. [4] äänioikeutettujen piirin, äänioikeutettujen. Toim. [5] Robert Macaire, kuuluisan ranskalaisen näyttelijän Frédérick Lemaîtren luoma ja Honoré Daumierin pilakuvissaan ikuistama ovelan liikemiesveijarin henkilöhahmo. Toim. [6] huonomaineisiin pesiin. Toim. [7] »Alas suurvarkaat! Alas murhaajat!» Toim. [8] »Rothschildien hallitsijasuku». Toim. [9] »Koronkiskurit ovat aikakautemme kuninkaita». Toim. [10] Ei ropoakaan mainetta varten! Toim. [11] Rauha hinnalla millä hyvänsä! Toim. [12] Sonderbund, Sveitsin seitsemän taloudellisesti takapajuisen katolisen kantonin 1843 solmima erikoisliitto, jonka tarkoituksena oli edistyksellisten porvarillisten uudistusten vastustaminen Sveitsissä sekä kirkon ja jesuiittojen etuoikeuksien puolustaminen. Sveitsin eduskunnan heinäkuussa 1847 tekemä päätös Sonderbundin hajottamisesta antoi Sonderbundille aiheen aloittaa marraskuun alussa sotatoimet muita kantoneja vastaan. Liittohallituksen joukot murskasivat Sonderbundin armeijan 23. marraskuuta 1847. Sonderbundin aloittaman sodan aikana Pyhään allianssiin kuuluneet Länsi-Euroopan taantumukselliset valtiot — Itävalta ja Preussi — yrittivät sekaantua Sveitsin asioihin kannattaakseen Sonderbundia. Toim. [13] Itävalta anasti Krakovan Venäjän ja Preussin suostumuksella marraskuun 11. päivänä. — Sveitsin sonderbund-sota marraskuun 4.–28. päivinä 1847. — Palermon kapina tammikuun 12. päivänä 1848, tammikuun lopulla napolilaiset pommittivat kaupunkia 9 päivää. (Engelsin huomautus vuoden 1895 painokseen.) [14] Buzançaisissa (Indren departementissa) keväällä 1847 nälkää näkevät työläiset ja lähikylien asukkaat toimeenpanivat hyökkäyksen keinottelijoiden elintarvikevarastoihin, mikä johti väestön ja sotaväen veriseen yhteenottoon. Buzançaisin tapahtumien vuoksi hallitus ryhtyi ankariin rankaisutoimiin: neljä tapahtumien välitöntä osanottajaa teloitettiin 16. huhtikuuta 1847 ja monet tuomittiin pakkotyövankeuteen. Toim. [15] »Le National» (Kansallinen lehti), ranskalainen päivälehti, ilmestyi Pariisissa 1830–1851; porvarillisten tasavaltalaisten äänenkannattaja. Vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen muodostuneessa väliaikaisessa hallituksessa tämän suuntauksen huomattavimpia edustajia olivat Marrast, Bastide ja Garnier-Pagès. Toim. [16] Ranskan tasavalta! Vapaus, Yhdenvertaisuus, Veljeys! Toim. [17] »La Gazette de France» (Ranskan lehti), Pariisissa vuodesta 1631 alkaen ilmestynyt päivälehti, 1840-luvulla oli Bourbonien hallitsijasuvun palauttamista kannattaneiden legitimistien äänenkannattaja. Toim. [18] Ranskan tasavallan olemassaolon alkupäivinä nousi kysymys valtion lipun valinnasta. Pariisin vallankumoukselliset työläiset vaativat valtion lipuksi punaista lippua, joka oli nostettu Pariisin työläisesikaupungeissa heinäkuun kapinan aikana 1832. Porvaristo vaati kolmiväristä (sini-valko-punaista) lippua, joka oli Ranskan lippuna porvarillisen vallankumouksen kaudella 1700-luvun lopulla ja Napoleon I:n aikana. Tämä lippu oli jo ennen vuoden 1848 vallankumousta »National» lehden ympärille ryhmittyneiden porvarillisten tasavaltalaisten tunnusmerkkinä. Työväen edustajien oli pakko suostua siihen, että Ranskan tasavallan kansallislipuksi julistettiin kolmivärinen lippu. Lipputankoon kiinnitettiin kuitenkin punainen ruusuke. Toim. [19] »Le Moniteur universal» (Yleinen tiedonantaja), ranskalainen päivälehti, hallituksen virallinen äänenkannattaja, ilmestyi Pariisissa vuosina 1789—1901. Lehden palstoilla julkaistiin hallituksen asiakirjoja, parlamenttiselostuksia ja muita virallisia aineistoja. Vuonna 1848 lehdessä julkaistiin selostuksia Luxembourgin valiokunnan istunnoista. Toim. [20] »Hallitus, joka tekee lopun siitä hirveästä väärinkäsityksestä, mikä on olemassa eri luokkien välillä». Toim. [21] kunnia-asiakseen. Toim. [22] Jacques le bonhomme (yksinkertainen Jacques), ranskalaisen talonpojan halveksuva liikanimi, jonka aatelisto oli antanut hänelle. Toim. [23] Tarkoitetaan Ranskan keisarivallan 1825 myöntämää rahakorvausta ylimystölle, jonka omaisuus takavarikoitiin Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana 1700-luvun lopulla. Toim. [24] Latsaronit, Italian luokka-asemansa menettäneiden ryysyköyhälistöön kuuluvien ainesten haukkumanimi; taantumukselliset monarkistiset piirit käyttivät usein hyväkseen latsaroneja taistelussaan liberaalista ja demokraattista liikettä vastaan. Toim. [25] Englannissa 1834 hyväksytyn »köyhäinhoitolain» mukaan sallittiin vain yksi köyhien avustamismuoto: heidän sijoittamisensa työtaloihin, joissa oli samanlainen järjestys kuin vankiloissa ja pakkotöissä. Työläisillä teetettiin niissä vähätuottoista, yksitoikkoista ja näännyttävää työtä. Kansan keskuudessa työtaloja nimitettiin »köyhien bastiljeiksi». Toim. [26] »Alas Ledru-Rollin!» Toim. [27] Tässä ja toisen luvun loppuun saakka kansalliskokouksella tarkoitetaan perustuslakia säätävää kansalliskokousta, joka oli koolla 4. päivästä toukokuuta 1848 toukokuuhun 1849 (Konstituante). Toim. [28] kansalaisina. Toim. [29] 15. toukokuuta 1848 kansan mielenosoituksen aikana Pariisin työläiset ja käsityöläiset tunkeutuivat lakiasäätävän kansalliskokouksen istuntosaliin, julistivat kansalliskokouksen hajallelasketuksi ja muodostivat vallankumoushallituksen. Kohta kuitenkin paikalle saapuneet kansalliskaarti ja sotaväki hajottivat mielenosoittajat. Työläisten johtajat (Blanqui, Barbès, Albert, Raspail, Sobrier ym.) vangittiin. Toim. | ||
| Next chapter | |||