Alefowl.com: bilingual books

Next chapter

Die Geburt der Tragödie
Friedrich Wilhelm Nietzsche
(1872)

Downloading books is available only for authorized users

Downloading books is available only for authorized users

L’Origine de la Tragédie Tragedian synty

1. 1.
Certes, la cause déterminante de ce livre discutable dut être un problème de premier ordre et de grand attrait, et en outre une profonde préoccupation personnelle ; — ce qui en témoigne, c’est l’époque où ce livre fut conçu, malgré laquelle il fut conçu, l’époque troublante de la guerre de 1870-71. Pendant que le tonnerre des canons de Wœrth remplissait l’Europe de ses échos, le chercheur subtil, ami des énigmes, qui devait enfanter cet ouvrage, s’était retiré dans quelque coin des Alpes, l’esprit saturé de subtilité et de mystère, donc très soucieux et insoucieux à la fois. Il notait ses réflexions sur les Grecs, — noyau de ce livre étrange et difficile auquel est consacrée cette tardive préface (ou postface). Quelques semaines après, il se trouvait lui-même sous les murs de Metz[1], sans avoir réussi encore à répondre aux questions qu’il s’était posées en face de la prétendue « sérénité » des Grecs et de l’art grec ; jusqu’à ce qu’enfin, dans ce mois de profonde angoisse, alors qu’à Versailles on délibérait de la paix, il sentît aussi la paix descendre sur lui ; et, tandis qu’il guérissait lentement d’une maladie prise pendant la campagne, il eut la perception définitive de cette pensée, « que la tragédie naquit du génie de la musique ». — L’origine de la tragédie dans la musique ? Musique et tragédie ? Grecs et musique de tragédie ? Les Grecs et l’œuvre d’art du pessimisme ? De toutes les races d’hommes, la plus accomplie, la plus belle, la plus justement enviée, la plus séduisante, la plus entraînante vers la vie, les Grecs, — comment ? justement ceux-ci eurent besoin de la tragédie ? Plus encore — de l’art ? Et pourquoi — cet art grec ?…

On devine à quelle place se dressait alors le grand point d’interrogation de la valeur de l’existence. Le pessimisme est-il nécessairement le signe du déclin, de la décadence, de la faillite des instincts lassés et affaiblis ? — comme ce fut le cas pour les Hindous ; comme il semble, selon toute apparence, que cela soit pour nous autres, hommes « modernes » et Européens ? Y a-t-il un pessimisme de la force ? une prédilection intellectuelle pour l’âpreté, l’horreur, la cruauté, l’incertitude de l’existence due à la belle santé, à la surabondance de force vitale, à un trop-plein de vie ? Cette plénitude excessive elle-même ne comporte-t-elle pas peut-être une souffrance ? L’œil le plus perçant n’est-il pas possédé d’une irrésistible témérité, qui recherche le terrible, comme l’ennemi, le digne adversaire contre qui elle veut éprouver sa force ? dont elle veut apprendre ce que c’est que « la peur » ? Que signifie le mythe tragique, précisément chez les Grecs de l’époque la plus parfaite, la plus forte, la plus vaillante ? Et ce prodigieux phénomène de l’esprit dionysien ? Que signifie la tragédie, née de lui ? — Et, en revanche, ce dont mourut la tragédie, le socratisme de la morale, la dialectique, la pondération et la sérénité de l’homme théorique, — quoi ? ce socratisme ne pourrait-il pas être justement le signe de la décadence, de la lassitude, de l’épuisement, de l’anarchisme dissolvant des instincts ? La « sérénité hellénique » des derniers Grecs ne serait-elle pas un crépuscule ? l’effort épicurien contre le pessimisme, seulement une précaution de malade ? Et la science elle-même, notre science, — oui, envisagée comme symptôme de vie, que signifie, au fond, toute science ? Quel est le but, pis encore, l’origine — de toute science ? Quoi ? L’esprit scientifique n’est-il peut-être qu’une crainte et une diversion en face du pessimisme ? un ingénieux expédient contre — la vérité ? et, pour parler moralement, quelque chose comme de la peur et de l’hypocrisie ? et immoralement : de la ruse ? Ô Socrate, Socrate, était-ce là peut-être ton secret ? Ô mystérieux ironiste, était-ce là ton — ironie ?

[1] Sils-Maria, Haute-Engadine, août 1886.

Mihin mahtaakaan pohjautua tämä kyseenalainen kirja: arvokkuudeltaan ja kiihottavuudeltaan ensiluokkainen kysy mys sen täytyi olla, vieläpä syvästi henkilökohtainen kysymys,
– tästä todistaa aika, jolta se on peräisin, josta huolimatta se sai alkunsa, saksalais-ranskalaisen sodan liikkeelle paneva aika 1870–1871. Kun Wörthin verilöylyn kumu kaikkosi Euroopan yltä[1], istui aivoitusten ja arvoitusten ystävä, jolle lankesi tämän kirjan isyys, jossain Alppien loukossa, aivoituksissaan ja arvoituksissaan, hyvin kummissaan siis ja sen kum memmitta yhtaikaa, kirjatakseen ylös ajatuksensa kreik kalaisista – ytimen ihmeelliselle ja vaikeapääsyiselle kir jalle, jolle omistettakoon tämä myöhästynyt esipuhe
(tai jälkipuhe). Jokunen viikko myöhemmin hän löysi itsensä Metzin kaupunginmuurilta[2], yhä pääsemättö missä kysymysmerkeissä, joita oli asettanut kreikkalaisten oletetun »seesteisyyden»[3] ja kreikkalaisen taiteen kohdalle; kunnes viimein, tuona syvimmän jännityksen kuukautena, kun Versailles’ssa neuvoteltiin rauhasta[4], hänkin pääsi rau haan itsensä kanssa ja taistelukentältä kotiin tuomastaan sairaudesta verkkaan toipuessaan[5] hän löi pysyvästi luk koon tragedian syntymisen musiikin hengestä. – Musiikin? Musiikki ja tragedia? Kreikkalaiset ja tragediamusiikki? Kreikkalaiset ja pessimismin taideteos?
Tähänastisista onnistunein, kaunein, kadehdituin, elämään viettelevin ihmislaatu, kreikkalaiset – anteeksi kuinka?
Hekö muka tarvitsivat tragediaa? Saatikka – taidetta? Kreikkalainen taide – mitä väliä?… Arvaahan sen, mille kohdin pantiin täten suuri ole massaolon arvon kysymysmerkki. Onko pessimismi vält- tämättä vajoamisen, lankeamisen, epäonnistumisen, väsy tetyn ja heikentyneen vaiston merkki? – kuten se oli intialaisilla, niin kuin se aivan ilmeisesti on meillä, »moderneilla» ihmisillä ja eurooppalaisilla? Onko ole massa vahvojen pessimismiä? Ennen muuta täälläolon kovuuteen, kauhistavuuteen, pahuuteen, ongelmallisuuteen kohdistuvaa mieltymystä, joka pulppuaa hyvästä olosta, ylitsevirtaavasta terveydestä, täälläolon täyteydestä? Kukaties on olemassa kohtuuttomuudesta[6] kumpuavaa kärsimystä? Terävimmän katseen koettelevaa urheutta, joka kaipaa pelottavaa kuin vihollista, arvollista vihollista voimainkoetteluun? Jonka kanssa tahtoo oppia, mitä
»pelkääminen» on?[7] Mitä tarkoittaa, keskellä kreikkalaisten parasta, vahvinta, urheinta aikaa, traaginen myytti? Entä dionyysisyyden suunnaton ilmiö? Siitä syntynyt tragedia?
– Ja kääntäen: mitä merkitsee se, mihin tragedia kuoli, moraalin sokraattisuus[8], teoreettisen ihmisen dialektiikka[9], tyytyväisyys ja seesteisyys – kuinka? Eikö juuri sokratismi voisi olla vajoamisen, väsymisen, sairastumisen, anarkkisesti laukeavan vaiston merkki? Ja »kreikkalainen seesteisyys» pelkkä myöhemmän kreikkalaisuuden iltarusko? Epikuro lainen[10] tahto pessimismiä vastaan silkkaa kärsivän varovaisuutta? – Ja itse tiede, meidän tieteemme – niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee – kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan? Ja, moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta? Oi
Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun
– ironiaasi?[11] -

[1] Preussin ja Ranskan välisen sodan ensimmäisiä mittavia yhteen ottoja oli 6. elokuuta 1870 Elsassin/Alsacen alueella käyty yli 20 000 kaatunutta vaatinut taistelu, joka päättyi preussilaisten voittoon miesylivoiman turvin. H. Kunz kirjoitti 1891 kirjan Schlacht von Wörth, ja taistelusta on olemassa myös korkean tason päiväkirjakuvaus III armeijan komentajan, kruununprinssi Friedrichin teoksessa Das Kriegstagebuch von 1870/71. Toim. H. O. Meisner. Koehler, Berlin 1926.
[2] Nietzsche anoi virkavapaata opetustehtävistään 8. elokuuta 1870. Hänet koulutettiin kenttäsairaanhoitajaksi Erlangenissa saman kuun puolivälissä. Nietzsche vietti sotatoimialueella runsaan viikon syyskuun alkuun saakka.
[3] Heiterkeit, seesteisyys tai sereniteetti kuuluu GT:n avaintermeihin. Sana tarkoittaa myös hilpeää hauskanpitoa ja kepeää kaskuilua. Vrt. alla huomautus 116.
[4] Aseleponeuvottelut aloitettiin syyskuussa 1870. Adolphe Thiers ja Otto von Bismarck allekirjoittivat alustavan rauhansopimuk sen 28. tammikuuta 1871 Pariisin vihdoin antauduttua.
[5] Nietzsche sairastui punatautiin ja kurkkumätään. Hänet siir rettiin viikoksi Erlangeniin toipumaan. Hän palasi Baselin yliopistoon lokakuun 1870 lopulla virkaansa hoitamaan ja kir jaansa kirjoittamaan. GT tuli oikoluetuksi joulun 1871 alla.
[6] Saksan Übermaß tarkoittaa kirjaimellisesti ylimäärää. Kohtuut tomuus ja kohtuus eli mitta tai määrä (Maß) kuuluvat GT:n avainasioihin. Myös yltäkylläisyyteen viittaava Übermaß kääntyy seuraavassa sanalla kohtuuttomuus paitsi kerran (§ 21), kun paikkaansa puolustaa »ylimäärä», joka muuten on varattu sanan Exzeß (§ 15) vastineeksi. Ks. mitattomuuden, määrättömyyden ja eksessiivisyyden käsitteistöstä tarkemmin John Sallis, Crossings. The University of Chicago Press, Chicago 1991, 1–8 & 42–75.
[7] Ks. saksalaisen säveltäjän ja kirjailijan Richard Wagnerin (1813–1883) ooppera Siegfried (1871), II, 2. Kansallisoopperan kaksikielinen librettovihko [s.a.; s.l.]. Leena Vallisaari kääntää nimihenkilön kysymyksen näin: »Täälläkö minun pitäisi oppia pelkäämään?» Vaeltajaksi verhoutunut ylijumala Wotan on sanonut (I, 2) jumalmetsästä maailmaan mielivän Siegfriedin kasvattajalle, seppä Mimelle: »Vain se, joka ei koskaan ole pelännyt/ voi takoa Nothungin [miekan] ehjäksi.» Mime yrittää opettaa Siegfriedin pelkäämään, mutta tämä ei opi, vaan takoo ehjäksi taisteluaseen.
[8] Sokraattisuus, sokratismi, kreikkalaisen filosofin Sokrateen (470–399 eaa.) mukaan johdettu ajatussuunta, jonka GT kuvaa erityisellä tavalla.
[9] Kreikkalaisen filosofin Platonin (428/7–347 eaa.) teoksissa kuvattu, Sokrateen edustama filosofinen järjenharjoitus- ja päät telymenetelmä.
[10] Kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–271 eaa.) mukaan nimensä saanut, nautintoa korostava oppisuunta.
[11] Ks. erit. Platon, Apologia 37e–38a: »[Sokrates:] ’Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani.’» Suom. Marianna Tyni. Teokset I. Toim. Holger Thesleff et al. Otava, Helsinki 1999.

Next chapter

Die Geburt der Tragödie Friedrich Wilhelm Nietzsche (1872)

Downloading books is available only for authorized users
Downloading books is available only for authorized users
L’Origine de la Tragédie		Tragedian synty
1.		1.
Certes, la cause déterminante de ce livre discutable dut être un problème de premier ordre et de grand attrait, et en outre une profonde préoccupation personnelle ; — ce qui en témoigne, c’est l’époque où ce livre fut conçu, malgré laquelle il fut conçu, l’époque troublante de la guerre de 1870-71. Pendant que le tonnerre des canons de Wœrth remplissait l’Europe de ses échos, le chercheur subtil, ami des énigmes, qui devait enfanter cet ouvrage, s’était retiré dans quelque coin des Alpes, l’esprit saturé de subtilité et de mystère, donc très soucieux et insoucieux à la fois. Il notait ses réflexions sur les Grecs, — noyau de ce livre étrange et difficile auquel est consacrée cette tardive préface (ou postface). Quelques semaines après, il se trouvait lui-même sous les murs de Metz[1], sans avoir réussi encore à répondre aux questions qu’il s’était posées en face de la prétendue « sérénité » des Grecs et de l’art grec ; jusqu’à ce qu’enfin, dans ce mois de profonde angoisse, alors qu’à Versailles on délibérait de la paix, il sentît aussi la paix descendre sur lui ; et, tandis qu’il guérissait lentement d’une maladie prise pendant la campagne, il eut la perception définitive de cette pensée, « que la tragédie naquit du génie de la musique ». — L’origine de la tragédie dans la musique ? Musique et tragédie ? Grecs et musique de tragédie ? Les Grecs et l’œuvre d’art du pessimisme ? De toutes les races d’hommes, la plus accomplie, la plus belle, la plus justement enviée, la plus séduisante, la plus entraînante vers la vie, les Grecs, — comment ? justement ceux-ci eurent besoin de la tragédie ? Plus encore — de l’art ? Et pourquoi — cet art grec ?… On devine à quelle place se dressait alors le grand point d’interrogation de la valeur de l’existence. Le pessimisme est-il nécessairement le signe du déclin, de la décadence, de la faillite des instincts lassés et affaiblis ? — comme ce fut le cas pour les Hindous ; comme il semble, selon toute apparence, que cela soit pour nous autres, hommes « modernes » et Européens ? Y a-t-il un pessimisme de la force ? une prédilection intellectuelle pour l’âpreté, l’horreur, la cruauté, l’incertitude de l’existence due à la belle santé, à la surabondance de force vitale, à un trop-plein de vie ? Cette plénitude excessive elle-même ne comporte-t-elle pas peut-être une souffrance ? L’œil le plus perçant n’est-il pas possédé d’une irrésistible témérité, qui recherche le terrible, comme l’ennemi, le digne adversaire contre qui elle veut éprouver sa force ? dont elle veut apprendre ce que c’est que « la peur » ? Que signifie le mythe tragique, précisément chez les Grecs de l’époque la plus parfaite, la plus forte, la plus vaillante ? Et ce prodigieux phénomène de l’esprit dionysien ? Que signifie la tragédie, née de lui ? — Et, en revanche, ce dont mourut la tragédie, le socratisme de la morale, la dialectique, la pondération et la sérénité de l’homme théorique, — quoi ? ce socratisme ne pourrait-il pas être justement le signe de la décadence, de la lassitude, de l’épuisement, de l’anarchisme dissolvant des instincts ? La « sérénité hellénique » des derniers Grecs ne serait-elle pas un crépuscule ? l’effort épicurien contre le pessimisme, seulement une précaution de malade ? Et la science elle-même, notre science, — oui, envisagée comme symptôme de vie, que signifie, au fond, toute science ? Quel est le but, pis encore, l’origine — de toute science ? Quoi ? L’esprit scientifique n’est-il peut-être qu’une crainte et une diversion en face du pessimisme ? un ingénieux expédient contre — la vérité ? et, pour parler moralement, quelque chose comme de la peur et de l’hypocrisie ? et immoralement : de la ruse ? Ô Socrate, Socrate, était-ce là peut-être ton secret ? Ô mystérieux ironiste, était-ce là ton — ironie ? [1] Sils-Maria, Haute-Engadine, août 1886.		Mihin mahtaakaan pohjautua tämä kyseenalainen kirja: arvokkuudeltaan ja kiihottavuudeltaan ensiluokkainen kysy mys sen täytyi olla, vieläpä syvästi henkilökohtainen kysymys, – tästä todistaa aika, jolta se on peräisin, josta huolimatta se sai alkunsa, saksalais-ranskalaisen sodan liikkeelle paneva aika 1870–1871. Kun Wörthin verilöylyn kumu kaikkosi Euroopan yltä[1], istui aivoitusten ja arvoitusten ystävä, jolle lankesi tämän kirjan isyys, jossain Alppien loukossa, aivoituksissaan ja arvoituksissaan, hyvin kummissaan siis ja sen kum memmitta yhtaikaa, kirjatakseen ylös ajatuksensa kreik kalaisista – ytimen ihmeelliselle ja vaikeapääsyiselle kir jalle, jolle omistettakoon tämä myöhästynyt esipuhe (tai jälkipuhe). Jokunen viikko myöhemmin hän löysi itsensä Metzin kaupunginmuurilta[2], yhä pääsemättö missä kysymysmerkeissä, joita oli asettanut kreikkalaisten oletetun »seesteisyyden»[3] ja kreikkalaisen taiteen kohdalle; kunnes viimein, tuona syvimmän jännityksen kuukautena, kun Versailles’ssa neuvoteltiin rauhasta[4], hänkin pääsi rau haan itsensä kanssa ja taistelukentältä kotiin tuomastaan sairaudesta verkkaan toipuessaan[5] hän löi pysyvästi luk koon tragedian syntymisen musiikin hengestä. – Musiikin? Musiikki ja tragedia? Kreikkalaiset ja tragediamusiikki? Kreikkalaiset ja pessimismin taideteos? Tähänastisista onnistunein, kaunein, kadehdituin, elämään viettelevin ihmislaatu, kreikkalaiset – anteeksi kuinka? Hekö muka tarvitsivat tragediaa? Saatikka – taidetta? Kreikkalainen taide – mitä väliä?… Arvaahan sen, mille kohdin pantiin täten suuri ole massaolon arvon kysymysmerkki. Onko pessimismi vält- tämättä vajoamisen, lankeamisen, epäonnistumisen, väsy tetyn ja heikentyneen vaiston merkki? – kuten se oli intialaisilla, niin kuin se aivan ilmeisesti on meillä, »moderneilla» ihmisillä ja eurooppalaisilla? Onko ole massa vahvojen pessimismiä? Ennen muuta täälläolon kovuuteen, kauhistavuuteen, pahuuteen, ongelmallisuuteen kohdistuvaa mieltymystä, joka pulppuaa hyvästä olosta, ylitsevirtaavasta terveydestä, täälläolon täyteydestä? Kukaties on olemassa kohtuuttomuudesta[6] kumpuavaa kärsimystä? Terävimmän katseen koettelevaa urheutta, joka kaipaa pelottavaa kuin vihollista, arvollista vihollista voimainkoetteluun? Jonka kanssa tahtoo oppia, mitä »pelkääminen» on?[7] Mitä tarkoittaa, keskellä kreikkalaisten parasta, vahvinta, urheinta aikaa, traaginen myytti? Entä dionyysisyyden suunnaton ilmiö? Siitä syntynyt tragedia? – Ja kääntäen: mitä merkitsee se, mihin tragedia kuoli, moraalin sokraattisuus[8], teoreettisen ihmisen dialektiikka[9], tyytyväisyys ja seesteisyys – kuinka? Eikö juuri sokratismi voisi olla vajoamisen, väsymisen, sairastumisen, anarkkisesti laukeavan vaiston merkki? Ja »kreikkalainen seesteisyys» pelkkä myöhemmän kreikkalaisuuden iltarusko? Epikuro lainen[10] tahto pessimismiä vastaan silkkaa kärsivän varovaisuutta? – Ja itse tiede, meidän tieteemme – niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee – kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan? Ja, moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta? Oi Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun – ironiaasi?[11] - [1] Preussin ja Ranskan välisen sodan ensimmäisiä mittavia yhteen ottoja oli 6. elokuuta 1870 Elsassin/Alsacen alueella käyty yli 20 000 kaatunutta vaatinut taistelu, joka päättyi preussilaisten voittoon miesylivoiman turvin. H. Kunz kirjoitti 1891 kirjan Schlacht von Wörth, ja taistelusta on olemassa myös korkean tason päiväkirjakuvaus III armeijan komentajan, kruununprinssi Friedrichin teoksessa Das Kriegstagebuch von 1870/71. Toim. H. O. Meisner. Koehler, Berlin 1926. [2] Nietzsche anoi virkavapaata opetustehtävistään 8. elokuuta 1870. Hänet koulutettiin kenttäsairaanhoitajaksi Erlangenissa saman kuun puolivälissä. Nietzsche vietti sotatoimialueella runsaan viikon syyskuun alkuun saakka. [3] Heiterkeit, seesteisyys tai sereniteetti kuuluu GT:n avaintermeihin. Sana tarkoittaa myös hilpeää hauskanpitoa ja kepeää kaskuilua. Vrt. alla huomautus 116. [4] Aseleponeuvottelut aloitettiin syyskuussa 1870. Adolphe Thiers ja Otto von Bismarck allekirjoittivat alustavan rauhansopimuk sen 28. tammikuuta 1871 Pariisin vihdoin antauduttua. [5] Nietzsche sairastui punatautiin ja kurkkumätään. Hänet siir rettiin viikoksi Erlangeniin toipumaan. Hän palasi Baselin yliopistoon lokakuun 1870 lopulla virkaansa hoitamaan ja kir jaansa kirjoittamaan. GT tuli oikoluetuksi joulun 1871 alla. [6] Saksan Übermaß tarkoittaa kirjaimellisesti ylimäärää. Kohtuut tomuus ja kohtuus eli mitta tai määrä (Maß) kuuluvat GT:n avainasioihin. Myös yltäkylläisyyteen viittaava Übermaß kääntyy seuraavassa sanalla kohtuuttomuus paitsi kerran (§ 21), kun paikkaansa puolustaa »ylimäärä», joka muuten on varattu sanan Exzeß (§ 15) vastineeksi. Ks. mitattomuuden, määrättömyyden ja eksessiivisyyden käsitteistöstä tarkemmin John Sallis, Crossings. The University of Chicago Press, Chicago 1991, 1–8 & 42–75. [7] Ks. saksalaisen säveltäjän ja kirjailijan Richard Wagnerin (1813–1883) ooppera Siegfried (1871), II, 2. Kansallisoopperan kaksikielinen librettovihko [s.a.; s.l.]. Leena Vallisaari kääntää nimihenkilön kysymyksen näin: »Täälläkö minun pitäisi oppia pelkäämään?» Vaeltajaksi verhoutunut ylijumala Wotan on sanonut (I, 2) jumalmetsästä maailmaan mielivän Siegfriedin kasvattajalle, seppä Mimelle: »Vain se, joka ei koskaan ole pelännyt/ voi takoa Nothungin [miekan] ehjäksi.» Mime yrittää opettaa Siegfriedin pelkäämään, mutta tämä ei opi, vaan takoo ehjäksi taisteluaseen. [8] Sokraattisuus, sokratismi, kreikkalaisen filosofin Sokrateen (470–399 eaa.) mukaan johdettu ajatussuunta, jonka GT kuvaa erityisellä tavalla. [9] Kreikkalaisen filosofin Platonin (428/7–347 eaa.) teoksissa kuvattu, Sokrateen edustama filosofinen järjenharjoitus- ja päät telymenetelmä. [10] Kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–271 eaa.) mukaan nimensä saanut, nautintoa korostava oppisuunta. [11] Ks. erit. Platon, Apologia 37e–38a: »[Sokrates:] ’Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani.’» Suom. Marianna Tyni. Teokset I. Toim. Holger Thesleff et al. Otava, Helsinki 1999.


		Next chapter