Alefowl.com: bilingual books

Next chapter

Die Geburt der Tragödie
Friedrich Wilhelm Nietzsche
(1872)

Downloading books is available only for authorized users

Downloading books is available only for authorized users

La nascita della tragedia Tragedian synty

1. 1.
Quale si sia il primo germe di questo libro disputabile, dev’essere stato senza dubbio un problema di grande importanza e di grande attrattiva, e, inoltre, un problema profondamente personale: ne son testimonio i tempi in cui sorse e nonostante i quali sorse, gli agitati tempi della guerra del 1870-71. Mentre il tuono della battaglia di Wörth rimbombava lontano in Europa, il sottile cavillator di enimmi, cui si deve in parte la paternità di questo libro, fantasticava in un angolo delle Alpi, assai intrigato tra cavilli ed enimmi, e perciò molto travagliato e, insieme, racquieto. Stese allora alla meglio i suoi pensieri sui greci. che fanno il nucleo di questo volume bizzarro e poco accessibile, a cui va ora dedicata la presente tardiva prefazione (o conclusione). Corsero alcune settimane, e si trovò anch’esso sotto Metz, senza essersi ancora distrigato dallo spinoso questionario in cui si era impigliato a proposito della pretesa «serenità» dei greci e dell’arte greca; quando alla fine, in quello stesso mese di profonda sospensione in cui fu trattata la pace a Versailles, venne anch’egli in pace con sé medesimo, e, guarendo a mano a mano a casa di un’infermità presa al campo, fini col persuadersi affatto, che «la tragedia è nata dallo spirito della musica». Dallo spirito della musica? Musica e tragedia? I greci e la tragedia musicale? I greci e il capolavoro del pessimismo? La più sensata, la più bella, la più giustamente invidiata, la meglio iniziata alla vita tra le umane genti finora, la gente greca, come? proprio essa aveva bisogno della tragedia? peggio, dell’arte? E perché? Arte greca?...

Per questa via s’indovina il punto a cui mena il grande quesito sul valore dell’esistenza. È proprio vero che il pessimismo sia necessariamente il segno della decadenza, della dissoluzione, del fallimento della vita, della stanchezza e del rilassamento degl’istinti? Tal quale fu presso gl’indiani e quale, stando a tutte le apparenze, si manifesta presso di noi, «moderni» ed europei? Esiste forse un pessimismo della forza? Una propensione intellettuale alla durezza, all’orrore, alla cattiveria, al problematico dell’essere, per eccesso di benessere, per rigoglio di sanità, per pienezza di esistenza? Esiste forse una sofferenza nella stessa esuberanza? Esiste forse una demoniaca bravura dallo sguardo inarrestabile, la quale anela al terribile come al nemico, al nemico degno con cui cimentare la propria gagliardia? da cui vuol imparare che cosa sia l’«aver paura»? Che cosa significa il mito tragico proprio presso i greci della migliore, della più vigorosa, della più valorosa età? E il mostruoso fenomeno del senso dionisiaco? Che significa la tragedia, che di quello è figlia? D’altra parte, ciò che uccise la tragedia, ossia il socratismo della morale, la dialettica, il tenersi contento e la serenità dell’uomo teorico; ebbene, per l’appunto cotesto socratismo non potrebbe essere proprio desso il sintomo del tramonto, della lassitudine, del morbo, della dissoluzione anarchica degl’istinti? E la «serenità greca» dell’ellenismo posteriore non potrebbe essere proprio essa non più che la porpora dell’occaso? Né la volontà epicurea contro il pessimismo essere altro che il rimedio preventivo del paziente? E la scienza stessa, la nostra scienza, ma sì, che cosa vuol dire in sostanza, considerandola come sintomo della vita, tutta la scienza? A che, peggio, donde tutta la scienza? Come? Il senso scientifico non è forse altro che un puro senso di paura, un sotterfugio davanti al pessimismo? Un sottile espediente di tutela personale contro, sì, contro la verità? Vale a dire, parlando secondo la morale, qualcosa come la codardia e la falsità? Parlando immoralmente, una furberia? O Socrate, Socrate, fu questo, forse, il tuo segreto? O tu, ironico misterioso, fu questa, forse, la tua ironia?

Mihin mahtaakaan pohjautua tämä kyseenalainen kirja: arvokkuudeltaan ja kiihottavuudeltaan ensiluokkainen kysy mys sen täytyi olla, vieläpä syvästi henkilökohtainen kysymys,
– tästä todistaa aika, jolta se on peräisin, josta huolimatta se sai alkunsa, saksalais-ranskalaisen sodan liikkeelle paneva aika 1870–1871. Kun Wörthin verilöylyn kumu kaikkosi Euroopan yltä[1], istui aivoitusten ja arvoitusten ystävä, jolle lankesi tämän kirjan isyys, jossain Alppien loukossa, aivoituksissaan ja arvoituksissaan, hyvin kummissaan siis ja sen kum memmitta yhtaikaa, kirjatakseen ylös ajatuksensa kreik kalaisista – ytimen ihmeelliselle ja vaikeapääsyiselle kir jalle, jolle omistettakoon tämä myöhästynyt esipuhe
(tai jälkipuhe). Jokunen viikko myöhemmin hän löysi itsensä Metzin kaupunginmuurilta[2], yhä pääsemättö missä kysymysmerkeissä, joita oli asettanut kreikkalaisten oletetun »seesteisyyden»[3] ja kreikkalaisen taiteen kohdalle; kunnes viimein, tuona syvimmän jännityksen kuukautena, kun Versailles’ssa neuvoteltiin rauhasta[4], hänkin pääsi rau haan itsensä kanssa ja taistelukentältä kotiin tuomastaan sairaudesta verkkaan toipuessaan[5] hän löi pysyvästi luk koon tragedian syntymisen musiikin hengestä. – Musiikin? Musiikki ja tragedia? Kreikkalaiset ja tragediamusiikki? Kreikkalaiset ja pessimismin taideteos?
Tähänastisista onnistunein, kaunein, kadehdituin, elämään viettelevin ihmislaatu, kreikkalaiset – anteeksi kuinka?
Hekö muka tarvitsivat tragediaa? Saatikka – taidetta? Kreikkalainen taide – mitä väliä?… Arvaahan sen, mille kohdin pantiin täten suuri ole massaolon arvon kysymysmerkki. Onko pessimismi vält- tämättä vajoamisen, lankeamisen, epäonnistumisen, väsy tetyn ja heikentyneen vaiston merkki? – kuten se oli intialaisilla, niin kuin se aivan ilmeisesti on meillä, »moderneilla» ihmisillä ja eurooppalaisilla? Onko ole massa vahvojen pessimismiä? Ennen muuta täälläolon kovuuteen, kauhistavuuteen, pahuuteen, ongelmallisuuteen kohdistuvaa mieltymystä, joka pulppuaa hyvästä olosta, ylitsevirtaavasta terveydestä, täälläolon täyteydestä? Kukaties on olemassa kohtuuttomuudesta[6] kumpuavaa kärsimystä? Terävimmän katseen koettelevaa urheutta, joka kaipaa pelottavaa kuin vihollista, arvollista vihollista voimainkoetteluun? Jonka kanssa tahtoo oppia, mitä
»pelkääminen» on?[7] Mitä tarkoittaa, keskellä kreikkalaisten parasta, vahvinta, urheinta aikaa, traaginen myytti? Entä dionyysisyyden suunnaton ilmiö? Siitä syntynyt tragedia?
– Ja kääntäen: mitä merkitsee se, mihin tragedia kuoli, moraalin sokraattisuus[8], teoreettisen ihmisen dialektiikka[9], tyytyväisyys ja seesteisyys – kuinka? Eikö juuri sokratismi voisi olla vajoamisen, väsymisen, sairastumisen, anarkkisesti laukeavan vaiston merkki? Ja »kreikkalainen seesteisyys» pelkkä myöhemmän kreikkalaisuuden iltarusko? Epikuro lainen[10] tahto pessimismiä vastaan silkkaa kärsivän varovaisuutta? – Ja itse tiede, meidän tieteemme – niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee – kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan? Ja, moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta? Oi
Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun
– ironiaasi?[11] -

[1] Preussin ja Ranskan välisen sodan ensimmäisiä mittavia yhteen ottoja oli 6. elokuuta 1870 Elsassin/Alsacen alueella käyty yli 20 000 kaatunutta vaatinut taistelu, joka päättyi preussilaisten voittoon miesylivoiman turvin. H. Kunz kirjoitti 1891 kirjan Schlacht von Wörth, ja taistelusta on olemassa myös korkean tason päiväkirjakuvaus III armeijan komentajan, kruununprinssi Friedrichin teoksessa Das Kriegstagebuch von 1870/71. Toim. H. O. Meisner. Koehler, Berlin 1926.
[2] Nietzsche anoi virkavapaata opetustehtävistään 8. elokuuta 1870. Hänet koulutettiin kenttäsairaanhoitajaksi Erlangenissa saman kuun puolivälissä. Nietzsche vietti sotatoimialueella runsaan viikon syyskuun alkuun saakka.
[3] Heiterkeit, seesteisyys tai sereniteetti kuuluu GT:n avaintermeihin. Sana tarkoittaa myös hilpeää hauskanpitoa ja kepeää kaskuilua. Vrt. alla huomautus 116.
[4] Aseleponeuvottelut aloitettiin syyskuussa 1870. Adolphe Thiers ja Otto von Bismarck allekirjoittivat alustavan rauhansopimuk sen 28. tammikuuta 1871 Pariisin vihdoin antauduttua.
[5] Nietzsche sairastui punatautiin ja kurkkumätään. Hänet siir rettiin viikoksi Erlangeniin toipumaan. Hän palasi Baselin yliopistoon lokakuun 1870 lopulla virkaansa hoitamaan ja kir jaansa kirjoittamaan. GT tuli oikoluetuksi joulun 1871 alla.
[6] Saksan Übermaß tarkoittaa kirjaimellisesti ylimäärää. Kohtuut tomuus ja kohtuus eli mitta tai määrä (Maß) kuuluvat GT:n avainasioihin. Myös yltäkylläisyyteen viittaava Übermaß kääntyy seuraavassa sanalla kohtuuttomuus paitsi kerran (§ 21), kun paikkaansa puolustaa »ylimäärä», joka muuten on varattu sanan Exzeß (§ 15) vastineeksi. Ks. mitattomuuden, määrättömyyden ja eksessiivisyyden käsitteistöstä tarkemmin John Sallis, Crossings. The University of Chicago Press, Chicago 1991, 1–8 & 42–75.
[7] Ks. saksalaisen säveltäjän ja kirjailijan Richard Wagnerin (1813–1883) ooppera Siegfried (1871), II, 2. Kansallisoopperan kaksikielinen librettovihko [s.a.; s.l.]. Leena Vallisaari kääntää nimihenkilön kysymyksen näin: »Täälläkö minun pitäisi oppia pelkäämään?» Vaeltajaksi verhoutunut ylijumala Wotan on sanonut (I, 2) jumalmetsästä maailmaan mielivän Siegfriedin kasvattajalle, seppä Mimelle: »Vain se, joka ei koskaan ole pelännyt/ voi takoa Nothungin [miekan] ehjäksi.» Mime yrittää opettaa Siegfriedin pelkäämään, mutta tämä ei opi, vaan takoo ehjäksi taisteluaseen.
[8] Sokraattisuus, sokratismi, kreikkalaisen filosofin Sokrateen (470–399 eaa.) mukaan johdettu ajatussuunta, jonka GT kuvaa erityisellä tavalla.
[9] Kreikkalaisen filosofin Platonin (428/7–347 eaa.) teoksissa kuvattu, Sokrateen edustama filosofinen järjenharjoitus- ja päät telymenetelmä.
[10] Kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–271 eaa.) mukaan nimensä saanut, nautintoa korostava oppisuunta.
[11] Ks. erit. Platon, Apologia 37e–38a: »[Sokrates:] ’Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani.’» Suom. Marianna Tyni. Teokset I. Toim. Holger Thesleff et al. Otava, Helsinki 1999.

Next chapter

Die Geburt der Tragödie Friedrich Wilhelm Nietzsche (1872)

Downloading books is available only for authorized users
Downloading books is available only for authorized users
La nascita della tragedia		Tragedian synty
1.		1.
Quale si sia il primo germe di questo libro disputabile, dev’essere stato senza dubbio un problema di grande importanza e di grande attrattiva, e, inoltre, un problema profondamente personale: ne son testimonio i tempi in cui sorse e nonostante i quali sorse, gli agitati tempi della guerra del 1870-71. Mentre il tuono della battaglia di Wörth rimbombava lontano in Europa, il sottile cavillator di enimmi, cui si deve in parte la paternità di questo libro, fantasticava in un angolo delle Alpi, assai intrigato tra cavilli ed enimmi, e perciò molto travagliato e, insieme, racquieto. Stese allora alla meglio i suoi pensieri sui greci. che fanno il nucleo di questo volume bizzarro e poco accessibile, a cui va ora dedicata la presente tardiva prefazione (o conclusione). Corsero alcune settimane, e si trovò anch’esso sotto Metz, senza essersi ancora distrigato dallo spinoso questionario in cui si era impigliato a proposito della pretesa «serenità» dei greci e dell’arte greca; quando alla fine, in quello stesso mese di profonda sospensione in cui fu trattata la pace a Versailles, venne anch’egli in pace con sé medesimo, e, guarendo a mano a mano a casa di un’infermità presa al campo, fini col persuadersi affatto, che «la tragedia è nata dallo spirito della musica». Dallo spirito della musica? Musica e tragedia? I greci e la tragedia musicale? I greci e il capolavoro del pessimismo? La più sensata, la più bella, la più giustamente invidiata, la meglio iniziata alla vita tra le umane genti finora, la gente greca, come? proprio essa aveva bisogno della tragedia? peggio, dell’arte? E perché? Arte greca?... Per questa via s’indovina il punto a cui mena il grande quesito sul valore dell’esistenza. È proprio vero che il pessimismo sia necessariamente il segno della decadenza, della dissoluzione, del fallimento della vita, della stanchezza e del rilassamento degl’istinti? Tal quale fu presso gl’indiani e quale, stando a tutte le apparenze, si manifesta presso di noi, «moderni» ed europei? Esiste forse un pessimismo della forza? Una propensione intellettuale alla durezza, all’orrore, alla cattiveria, al problematico dell’essere, per eccesso di benessere, per rigoglio di sanità, per pienezza di esistenza? Esiste forse una sofferenza nella stessa esuberanza? Esiste forse una demoniaca bravura dallo sguardo inarrestabile, la quale anela al terribile come al nemico, al nemico degno con cui cimentare la propria gagliardia? da cui vuol imparare che cosa sia l’«aver paura»? Che cosa significa il mito tragico proprio presso i greci della migliore, della più vigorosa, della più valorosa età? E il mostruoso fenomeno del senso dionisiaco? Che significa la tragedia, che di quello è figlia? D’altra parte, ciò che uccise la tragedia, ossia il socratismo della morale, la dialettica, il tenersi contento e la serenità dell’uomo teorico; ebbene, per l’appunto cotesto socratismo non potrebbe essere proprio desso il sintomo del tramonto, della lassitudine, del morbo, della dissoluzione anarchica degl’istinti? E la «serenità greca» dell’ellenismo posteriore non potrebbe essere proprio essa non più che la porpora dell’occaso? Né la volontà epicurea contro il pessimismo essere altro che il rimedio preventivo del paziente? E la scienza stessa, la nostra scienza, ma sì, che cosa vuol dire in sostanza, considerandola come sintomo della vita, tutta la scienza? A che, peggio, donde tutta la scienza? Come? Il senso scientifico non è forse altro che un puro senso di paura, un sotterfugio davanti al pessimismo? Un sottile espediente di tutela personale contro, sì, contro la verità? Vale a dire, parlando secondo la morale, qualcosa come la codardia e la falsità? Parlando immoralmente, una furberia? O Socrate, Socrate, fu questo, forse, il tuo segreto? O tu, ironico misterioso, fu questa, forse, la tua ironia?		Mihin mahtaakaan pohjautua tämä kyseenalainen kirja: arvokkuudeltaan ja kiihottavuudeltaan ensiluokkainen kysy mys sen täytyi olla, vieläpä syvästi henkilökohtainen kysymys, – tästä todistaa aika, jolta se on peräisin, josta huolimatta se sai alkunsa, saksalais-ranskalaisen sodan liikkeelle paneva aika 1870–1871. Kun Wörthin verilöylyn kumu kaikkosi Euroopan yltä[1], istui aivoitusten ja arvoitusten ystävä, jolle lankesi tämän kirjan isyys, jossain Alppien loukossa, aivoituksissaan ja arvoituksissaan, hyvin kummissaan siis ja sen kum memmitta yhtaikaa, kirjatakseen ylös ajatuksensa kreik kalaisista – ytimen ihmeelliselle ja vaikeapääsyiselle kir jalle, jolle omistettakoon tämä myöhästynyt esipuhe (tai jälkipuhe). Jokunen viikko myöhemmin hän löysi itsensä Metzin kaupunginmuurilta[2], yhä pääsemättö missä kysymysmerkeissä, joita oli asettanut kreikkalaisten oletetun »seesteisyyden»[3] ja kreikkalaisen taiteen kohdalle; kunnes viimein, tuona syvimmän jännityksen kuukautena, kun Versailles’ssa neuvoteltiin rauhasta[4], hänkin pääsi rau haan itsensä kanssa ja taistelukentältä kotiin tuomastaan sairaudesta verkkaan toipuessaan[5] hän löi pysyvästi luk koon tragedian syntymisen musiikin hengestä. – Musiikin? Musiikki ja tragedia? Kreikkalaiset ja tragediamusiikki? Kreikkalaiset ja pessimismin taideteos? Tähänastisista onnistunein, kaunein, kadehdituin, elämään viettelevin ihmislaatu, kreikkalaiset – anteeksi kuinka? Hekö muka tarvitsivat tragediaa? Saatikka – taidetta? Kreikkalainen taide – mitä väliä?… Arvaahan sen, mille kohdin pantiin täten suuri ole massaolon arvon kysymysmerkki. Onko pessimismi vält- tämättä vajoamisen, lankeamisen, epäonnistumisen, väsy tetyn ja heikentyneen vaiston merkki? – kuten se oli intialaisilla, niin kuin se aivan ilmeisesti on meillä, »moderneilla» ihmisillä ja eurooppalaisilla? Onko ole massa vahvojen pessimismiä? Ennen muuta täälläolon kovuuteen, kauhistavuuteen, pahuuteen, ongelmallisuuteen kohdistuvaa mieltymystä, joka pulppuaa hyvästä olosta, ylitsevirtaavasta terveydestä, täälläolon täyteydestä? Kukaties on olemassa kohtuuttomuudesta[6] kumpuavaa kärsimystä? Terävimmän katseen koettelevaa urheutta, joka kaipaa pelottavaa kuin vihollista, arvollista vihollista voimainkoetteluun? Jonka kanssa tahtoo oppia, mitä »pelkääminen» on?[7] Mitä tarkoittaa, keskellä kreikkalaisten parasta, vahvinta, urheinta aikaa, traaginen myytti? Entä dionyysisyyden suunnaton ilmiö? Siitä syntynyt tragedia? – Ja kääntäen: mitä merkitsee se, mihin tragedia kuoli, moraalin sokraattisuus[8], teoreettisen ihmisen dialektiikka[9], tyytyväisyys ja seesteisyys – kuinka? Eikö juuri sokratismi voisi olla vajoamisen, väsymisen, sairastumisen, anarkkisesti laukeavan vaiston merkki? Ja »kreikkalainen seesteisyys» pelkkä myöhemmän kreikkalaisuuden iltarusko? Epikuro lainen[10] tahto pessimismiä vastaan silkkaa kärsivän varovaisuutta? – Ja itse tiede, meidän tieteemme – niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee – kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan? Ja, moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta? Oi Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun – ironiaasi?[11] - [1] Preussin ja Ranskan välisen sodan ensimmäisiä mittavia yhteen ottoja oli 6. elokuuta 1870 Elsassin/Alsacen alueella käyty yli 20 000 kaatunutta vaatinut taistelu, joka päättyi preussilaisten voittoon miesylivoiman turvin. H. Kunz kirjoitti 1891 kirjan Schlacht von Wörth, ja taistelusta on olemassa myös korkean tason päiväkirjakuvaus III armeijan komentajan, kruununprinssi Friedrichin teoksessa Das Kriegstagebuch von 1870/71. Toim. H. O. Meisner. Koehler, Berlin 1926. [2] Nietzsche anoi virkavapaata opetustehtävistään 8. elokuuta 1870. Hänet koulutettiin kenttäsairaanhoitajaksi Erlangenissa saman kuun puolivälissä. Nietzsche vietti sotatoimialueella runsaan viikon syyskuun alkuun saakka. [3] Heiterkeit, seesteisyys tai sereniteetti kuuluu GT:n avaintermeihin. Sana tarkoittaa myös hilpeää hauskanpitoa ja kepeää kaskuilua. Vrt. alla huomautus 116. [4] Aseleponeuvottelut aloitettiin syyskuussa 1870. Adolphe Thiers ja Otto von Bismarck allekirjoittivat alustavan rauhansopimuk sen 28. tammikuuta 1871 Pariisin vihdoin antauduttua. [5] Nietzsche sairastui punatautiin ja kurkkumätään. Hänet siir rettiin viikoksi Erlangeniin toipumaan. Hän palasi Baselin yliopistoon lokakuun 1870 lopulla virkaansa hoitamaan ja kir jaansa kirjoittamaan. GT tuli oikoluetuksi joulun 1871 alla. [6] Saksan Übermaß tarkoittaa kirjaimellisesti ylimäärää. Kohtuut tomuus ja kohtuus eli mitta tai määrä (Maß) kuuluvat GT:n avainasioihin. Myös yltäkylläisyyteen viittaava Übermaß kääntyy seuraavassa sanalla kohtuuttomuus paitsi kerran (§ 21), kun paikkaansa puolustaa »ylimäärä», joka muuten on varattu sanan Exzeß (§ 15) vastineeksi. Ks. mitattomuuden, määrättömyyden ja eksessiivisyyden käsitteistöstä tarkemmin John Sallis, Crossings. The University of Chicago Press, Chicago 1991, 1–8 & 42–75. [7] Ks. saksalaisen säveltäjän ja kirjailijan Richard Wagnerin (1813–1883) ooppera Siegfried (1871), II, 2. Kansallisoopperan kaksikielinen librettovihko [s.a.; s.l.]. Leena Vallisaari kääntää nimihenkilön kysymyksen näin: »Täälläkö minun pitäisi oppia pelkäämään?» Vaeltajaksi verhoutunut ylijumala Wotan on sanonut (I, 2) jumalmetsästä maailmaan mielivän Siegfriedin kasvattajalle, seppä Mimelle: »Vain se, joka ei koskaan ole pelännyt/ voi takoa Nothungin [miekan] ehjäksi.» Mime yrittää opettaa Siegfriedin pelkäämään, mutta tämä ei opi, vaan takoo ehjäksi taisteluaseen. [8] Sokraattisuus, sokratismi, kreikkalaisen filosofin Sokrateen (470–399 eaa.) mukaan johdettu ajatussuunta, jonka GT kuvaa erityisellä tavalla. [9] Kreikkalaisen filosofin Platonin (428/7–347 eaa.) teoksissa kuvattu, Sokrateen edustama filosofinen järjenharjoitus- ja päät telymenetelmä. [10] Kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–271 eaa.) mukaan nimensä saanut, nautintoa korostava oppisuunta. [11] Ks. erit. Platon, Apologia 37e–38a: »[Sokrates:] ’Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani.’» Suom. Marianna Tyni. Teokset I. Toim. Holger Thesleff et al. Otava, Helsinki 1999.


		Next chapter