| Vom Nutzen und Nachteil der Historie für das Leben Friedrich Wilhelm Nietzsche (1874) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| De la utilidad y los inconvenientes de la historia para la vida | Historian hyödystä ja haitasta elämälle | ||
| PRÓLOGO | ESIPUHE | ||
| «Por lo demás, detesto todo aquello que únicamente me instruye pero sin acrecentar o vivificar de inmediato mi actividad». Estas son palabras de Goethe que, como un Ceterum censeo cordialmente expresado, pueden servir de introducción a nuestra consideración sobre el valor y el no-valor de la historia. En ella trataremos de exponer por qué la enseñanza que no estimula, por qué la ciencia que paraliza la actividad, por qué la historia, en cuanto preciosa superfluidad del conocimiento y artículo de lujo, nos han de resultar seriamente odiosas, según la expresión de Goethe -precisamente porque nos falta lo más necesario y lo superfluo es enemigo de lo necesario. Es cierto que necesitamos la historia, pero de otra manera que el refinado paseante por el jardín de la ciencia, por más que este mire con altanero desdén nuestras necesidades y apremios rudos y simples. Es decir, necesitamos la historia para la vida y la acción, no para apartarnos cómodamente de la vida y la acción, y menos para encubrir la vida egoísta y la acción vil y cobarde. Tan solo en cuanto la historia está al servicio de la vida queremos servir a la historia. Pero hay una forma de hacer historia y valorarla en que la vida se atrofia y degenera: fenómeno que, según los singulares síntomas de nuestro tiempo, es preciso plantear, por más que ello sea doloroso. Me he esforzado por describir aquí una sensación que, con frecuencia, me ha atormentado; me vengo del mismo dándolo a la publicidad. Puede que algún lector, por mi descripción, se sienta impulsado a declarar que él también sabe de este sentimiento, pero que yo no lo he experimentado de una manera suficientemente pura y original y no lo he expresado con la debida seguridad y madurez de experiencia. Así puede pensar uno u otro, pero la mayor parte de mis lectores me dirán que mi sentimiento es absolutamente falso, abominable, antinatural e ilícito y que, además, al manifestarlo, me he mostrado indigno de la portentosa corriente historicista que, como nadie ignora, se ha desarrollado, en las dos últimas generaciones, sobre todo en Alemania-. En todo caso, el hecho de que me atreva a exponer al natural mi sentimiento promueve, más bien que daña, el interés general, pues con ello doy a muchos la oportunidad de ensalzar esta corriente de la época, que acabo de mencionar. Por mi parte, gano algo que, a mi entender, es más importante que esas conveniencias: el ser públicamente instruido y aleccionado sobre nuestra época. Intempestiva es también esta consideración, puesto que trato de interpretar como un mal, una enfermedad, un defecto, algo de lo que nuestra época está, con razón, orgullosa: su cultura histórica, pues creo que todos nosotros sufrimos de una fiebre histórica devorante y, al menos, deberíamos reconocer que es así. Goethe ha dicho, con toda razón, que cultivando nuestras virtudes cultivamos también nuestros defectos, y si, como es notorio, una virtud hipertrófica -y el sentido histórico de nuestro tiempo me parece que es una- puede provocar la ruina de un pueblo lo mismo que puede causarla un vicio hipertrófico, ¡que por una vez se me permita hablar! Para mi descargo, no quiero callar que las experiencias que estos tormentosos sentimientos han suscitado en mí las he extraído casi siempre de mí mismo y, únicamente para fines de comparación, me he servido de experiencias ajenas y que, solo en cuanto aprendiz de épocas pasadas, especialmente de la griega, he llegado, como hijo del tiempo actual, a las experiencias que llamo intempestivas. Al menos, por profesión como filólogo clásico, he de tener derecho a permitirme esto, pues no sé qué sentido podría tener la filología clásica en nuestro tiempo si no es el de actuar de una manera intempestiva, es decir, contra el tiempo y, por tanto, sobre el tiempo y, yo así lo espero, en favor de un tiempo venidero. | "Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk si. [1] . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" . [2] . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3. | ||
| Next chapter | |||