| Also sprach Zarathustra. Ein Buch für Alle und Keinen Friedrich Wilhelm Nietzsche (1885) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Näin puhui Zarathustra. Kirja kaikille eikä kenellekään | Thus spake Zarathustra. A book for all and none | ||
| 1. | 1. | ||
| Kun Zarathustra oli kolmikymmenvuotias, jätti hän kotiseutunsa ja kotiseutunsa järven ja läksi vuorille. Täällä hän nautti hengestään ja yksinäisyydestään eikä väsynyt kymmeneen vuoteen siihen. Mutta viimein hänen sydämensä muuttui, — ja eräänä aamuna hän nousi aamuruskon aikaan, astui auringon eteen ja puhui sille näin: "Sinä suuri tähti! Mitä onnea sinulla olisi, jos ei olisi niitä, joille loistat! "Kymmenen vuotta tulit sinä ylös tänne luolaani: sinä olisit valoosi ja tähän tiehen kyllästynyt ilman minua, minun kotkaani ja käärmettäni. "Mutta joka aamu me sinua varroimme, otimme sinulta pois liian ja siunasimme sinua siitä. "Katso! Minun viisauteni on yltäkylläinen kuin mehiläinen, joka on liiaksi koonnut hunajaa, minä tarvitsen kurkottavia käsiä. "Tahtoisin lahjoittaa ja jakaa, kunnes ihmisten viisaat kerran taas hulluudestaan ja köyhät kerran taas rikkaudestaan riemuitsevat. "Sitävarten minun täytyy astua syvyyteen, niinkuin sinäkin iltaisin teet meren taa mennessäsi ja vielä Tuonelalle valoa tarjoot, sinä yltäkylläinen tähti! "Sinun laillasi minun täytyy laskeutua, kuten ihmiset sanovat, joiden luo lähteä tahdon! "Siunaa siis minua, sinä levollinen silmä, joka kadehtimatta voit katsoa liikaakin onnea! "Siunaa sitä maljaa, joka tahtoo yli laitojensa kuohua, jotta vesi siitä kultaisena valuisi ja kaikkialle kantaisi sinun onnesi kuvastelun! "Katso! Tämä malja tahtoo jälleen tyhjentyä, ja Zarathustra tahtoo jälleen tulla ihmiseksi." — Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen. | When Zarathustra was thirty years old, he left his home and the lake of his home, and went into the mountains. There he enjoyed his spirit and solitude, and for ten years did not weary of it. But at last his heart changed,—and rising one morning with the rosy dawn, he went before the sun, and spake thus unto it: Thou great star! What would be thy happiness if thou hadst not those for whom thou shinest! For ten years hast thou climbed hither unto my cave: thou wouldst have wearied of thy light and of the journey, had it not been for me, mine eagle, and my serpent. But we awaited thee every morning, took from thee thine overflow and blessed thee for it. Lo! I am weary of my wisdom, like the bee that hath gathered too much honey; I need hands outstretched to take it. I would fain bestow and distribute, until the wise have once more become joyous in their folly, and the poor happy in their riches. Therefore must I descend into the deep: as thou doest in the evening, when thou goest behind the sea, and givest light also to the nether-world, thou exuberant star! Like thee must I GO DOWN, as men say, to whom I shall descend. Bless me, then, thou tranquil eye, that canst behold even the greatest happiness without envy! Bless the cup that is about to overflow, that the water may flow golden out of it, and carry everywhere the reflection of thy bliss! Lo! This cup is again going to empty itself, and Zarathustra is again going to be a man. Thus began Zarathustra’s down-going. | ||
| Next chapter | |||