| Also sprach Zarathustra. Ein Buch für Alle und Keinen Friedrich Wilhelm Nietzsche (1885) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Näin puhui Zarathustra. Kirja kaikille eikä kenellekään | Ainsi parlait Zarathoustra | ||
| 1. | 1. | ||
| Kun Zarathustra oli kolmikymmenvuotias, jätti hän kotiseutunsa ja kotiseutunsa järven ja läksi vuorille. Täällä hän nautti hengestään ja yksinäisyydestään eikä väsynyt kymmeneen vuoteen siihen. Mutta viimein hänen sydämensä muuttui, — ja eräänä aamuna hän nousi aamuruskon aikaan, astui auringon eteen ja puhui sille näin: "Sinä suuri tähti! Mitä onnea sinulla olisi, jos ei olisi niitä, joille loistat! "Kymmenen vuotta tulit sinä ylös tänne luolaani: sinä olisit valoosi ja tähän tiehen kyllästynyt ilman minua, minun kotkaani ja käärmettäni. "Mutta joka aamu me sinua varroimme, otimme sinulta pois liian ja siunasimme sinua siitä. "Katso! Minun viisauteni on yltäkylläinen kuin mehiläinen, joka on liiaksi koonnut hunajaa, minä tarvitsen kurkottavia käsiä. "Tahtoisin lahjoittaa ja jakaa, kunnes ihmisten viisaat kerran taas hulluudestaan ja köyhät kerran taas rikkaudestaan riemuitsevat. "Sitävarten minun täytyy astua syvyyteen, niinkuin sinäkin iltaisin teet meren taa mennessäsi ja vielä Tuonelalle valoa tarjoot, sinä yltäkylläinen tähti! "Sinun laillasi minun täytyy laskeutua, kuten ihmiset sanovat, joiden luo lähteä tahdon! "Siunaa siis minua, sinä levollinen silmä, joka kadehtimatta voit katsoa liikaakin onnea! "Siunaa sitä maljaa, joka tahtoo yli laitojensa kuohua, jotta vesi siitä kultaisena valuisi ja kaikkialle kantaisi sinun onnesi kuvastelun! "Katso! Tämä malja tahtoo jälleen tyhjentyä, ja Zarathustra tahtoo jälleen tulla ihmiseksi." — Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen. | Lorsque Zarathoustra eut atteint sa trentième année, il quitta sa patrie et le lac de sa patrie et s'en alla dans la montagne. Là il jouit de son esprit et de sa solitude et ne s'en lassa point durant dix années. Mais enfin son coeur se transforma, - et un matin, se levant avec l'aurore, il s'avança devant le soleil et lui parla ainsi: "O grand astre! Quel serait ton bonheur, si tu n'avais pas ceux que tu éclaires? Depuis dix ans que tu viens vers ma caverne: tu te serais lassé de ta lumière et de ce chemin, sans moi, mon aigle et mon serpent. Mais nous t'attendions chaque matin, nous te prenions ton superflu et nous t'en bénissions. Voici! Je suis dégoûté de ma sagesse, comme l'abeille qui a amassé trop de miel. J'ai besoin de mains qui se tendent. Je voudrais donner et distribuer, jusqu'à ce que les sages parmi les hommes soient redevenus joyeux de leur folie, et les pauvres, heureux de leur richesse. Voilà pourquoi je dois descendre dans les profondeurs, comme tu fais le soir quand tu vas derrière les mers, apportant ta clarté au-dessous du monde, ô astre débordant de richesse! Je dois disparaître ainsi que toi, me coucher, comme disent les hommes vers qui je veux descendre. Bénis-moi donc, oeil tranquille, qui peux voir sans envie un bonheur même sans mesure! Bénis la coupe qui veut déborder, que l'eau toute dorée en découle, apportant partout le reflet de ta joie! Vois! cette coupe veut se vider à nouveau et Zarathoustra veut redevenir homme." Ainsi commença le déclin de Zarathoustra. | ||
| Next chapter | |||