| Vom Nutzen und Nachteil der Historie für das Leben Friedrich Wilhelm Nietzsche (1874) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Historian hyödystä ja haitasta elämälle | De l’utilité et de l’inconvénient des études historiques pour la vie | ||
| ESIPUHE | PRÉFACE | ||
| "Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk si. [1] . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" . [2] . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3. | « Du reste je déteste tout ce qui ne fait que m’instruire, sans augmenter mon activité ou l’animer directement. » Ce sont là des paroles de Gœthe par lesquelles, comme un Ceterum censeo courageusement exprimé, pourra débuter notre considération sur la valeur et la non-valeur des études historiques. On y exposera pourquoi l’enseignement, sans la vivification, pourquoi la science qui paralyse l’activité, pourquoi l’histoire, précieux superflu de la connaissance et article de luxe, doivent être sérieusement, selon le mot de Gœthe, un objet de haine, — parce que nous manquons encore actuellement de ce qu’il y a de plus nécessaire, car le superflu est l’ennemi du nécessaire. Certes, nous avons besoin de l’histoire, mais autrement que n’en a besoin l’oisif promeneur dans le jardin de la science, quel que soit le dédain que celui-ci jette, du haut de sa grandeur, sur nos nécessités et nos besoins rudes et sans grâce. Cela signifie que nous avons besoin de l’histoire pour vivre et pour agir, et non point pour nous détourner nonchalamment de la vie et de l’action, ou encore pour enjoliver la vie égoïste et l’action lâche et mauvaise. Nous voulons servir l’histoire seulement en tant qu’elle sert la vie. Mais il y a une façon d’envisager l’histoire et de faire de l’histoire grâce à laquelle la vie s’étiole et dégénère. C’est là un phénomène qu’il est maintenant nécessaire autant que douloureux de faire connaître, d’après les singuliers symptômes de notre temps. Je me suis efforcé de dépeindre un sentiment qui m’a souvent tourmenté. Je me venge de ce sentiment en le livrant à la publicité. Peut-être se trouvera-t-il quelqu’un qui, par ma description, se sentira poussé à me déclarer qu’il connaît, lui aussi, ce sentiment, mais que je ne l’ai pas ressenti d’une façon assez pure et primesautière, de sorte que je ne suis pas parvenu à l’exprimer avec la précision et la maturité dans le jugement qui convenaient en la matière. Ce sera peut-être le cas de l’un ou de l’autre, mais la plupart d’entre mes lecteurs me diront que mon sentiment est absolument faux, abominable, anti-naturel et illicite, que, de plus, en le manifestant, je me suis montré indigne du puissant courant historique tel qu’il s’est produit, on ne l’ignore pas, depuis deux générations, surtout parmi les Allemands. Or, il est certain qu’en me hasardant de décrire mon sentiment au naturel, je hâte plutôt que je n’entrave les convenances universelles, car, de la sorte, je fournis à beaucoup de gens l’occasion de glorifier le courant susdit. Pour ma part, cependant, je gagne quelque chose qui m’est encore plus précieux que les convenances, c’est d’être instruit et éclairé publiquement au sujet de notre époque. Inactuelle, cette considération l’est encore parce que j’essaie d’interpréter comme un mal, une infirmité et un vice, quelque chose dont notre époque est fière à juste titre — sa culture historique —, parce que je crois même que nous souffrons tous d’une consomption historique et que nous devrions tous reconnaître qu’il en est ainsi. Gœthe a dit à bon droit qu’en même temps que nous cultivons nos vertus nous cultivons aussi nos vices. Chacun sait qu’une vertu hypertrophiée — et le sens historique de notre époque me semble en être une — peut entraîner la chute d’un peuple aussi bien qu’un vice hypertrophié. Qu’on me laisse donc faire ! Je dirai, à mon excuse, que les expériences qui ont provoqué chez moi ces tortures, je les ai faites presque toujours sur moi-même et que c’est seulement par comparaison que je me suis servi des expériences des autres. Étant aussi l’élève des temps anciens, surtout de la Grèce, j’ai acquis sur moi-même, comme enfant de ce temps-ci, les expériences que j’appelle inactuelles. Ceci du moins j’ai le droit de me le concéder à moi-même, de par ma profession de philologue classique. Car je ne sais pas quel but pourrait avoir la philologie classique, à notre époque, si ce n’est celui d’agir d’une façon inactuelle, c’est-à-dire contre le temps, et par là-même, sur le temps, en faveur, je l’espère, d’un temps à venir. | ||
| Next chapter | |||