| Vom Nutzen und Nachteil der Historie für das Leben Friedrich Wilhelm Nietzsche (1874) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Historian hyödystä ja haitasta elämälle | Historian hyödystä ja haitasta elämälle | ||
| ESIPUHE | ESIPUHE | ||
| "Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk si. [1] . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" . [2] . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3. | "Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk si. [1] . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" . [2] . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3. | ||
| Next chapter | |||