Historian hyödystä ja haitasta elämälle

Friedrich Nietzsche

Please, log in to download this book in pdf × Downloading books is available only for authorized users Sign up Log in

Content

ESIPUHE

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

ESIPUHE

"Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel­ lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym­ märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut­ tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö­ myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai­ van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto­ mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi­ mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku­ rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal­ vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori­ antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis­ täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit­ ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi­ vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku­ vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo­ rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli­ sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia­ kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi­ asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei­ tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai­ taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva­ vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk­ si.

1

Katsokaa karjaa, joka niityllä laiduntaa; se ei tiedä, mitä merkitsee eilinen tai huominen, se syö ja märehtii, liikkuu ja lepää, nousee taas ylös, yötä päivää ja päivästä päivään. Se elää hetkessä, ailahtelee nautinnosta pahanolon tunteeseen olematta alakuloinen tai ikävys­ tynyt. Sitä on ihmisen vaikea katsella, sillä jopa ylpeänä ihmisyydes­ tään, hän ei voi olla tuntematta kateutta eläinten onnesta. Hän tah­ too elää juuri niiden lailla, ilman tympeytymistä, ilman tuskaa, mutta turhaan, koska hän kieltäytyy sitä tekemästä. Hän voi kyllä kysyä eläimeltä: "Miksi et puhu minulle onnestasi, vaan vain seisot siinä ja tuijotat minua?". Eläin tahtoisi vastata: "Siksi, koska unohdan aina mitä olin aikeissa sanoa''. Mutta sitten eläin unohti myös tä­ män vastauksen ja pysyi ääneti. Ja ihminen jäi ihmettelemään. Mutta ihminen ihmettelee myös itseään, sitä, ettei opi unohta­ maan vaan takertuu menneeseen. Kuinka kauas tai kuinka nopeasti tahansa hän juokseekaan, tuo lieka raahautuu hänen perässään. Sitä sopiikin ihmetellä: hetki on ensin tässä ja sitten se on jo poissa, ei mikään mikä oli ennen sitä tai tuli sen jälkeen, mutta se hetki joka tapauksessa palaa kuin haamu ja häiritsee myöhemmän hetken rau­ haa. Ajan puusta putoaa lehti, leijailee pois, mutta yhtäkkiä se len­ nähtää takaisin ja putoaakin ihmisen syliin. Silloin hän sanoo: "Nyt muistan... ", ja on kateellinen eläimelle, joka hetkessä unohtaa, ja jolle jokainen hetki todella kuolee, katoaa yöhön ja usvaan, sam­ muu ikiajoiksi. Eläin elää epähistoriallisesti, sillä se kuuluu nykyi­ syyteen kuin numero jättämättä jälkeensä mitään outoa muistumaa. Se ei osaa teeskennellä, se ei salaa mitään ja on joka hetki se mikä on, ja ei voi siksi koskaan olla muuta kuin rehellinen. Ihminen sitä­ vastoin asettuu yhä tiukemmin kasvavaa menneisyyden painoa vas­ taan, se lannistaa häntä, haittaa hänen kulkuaan kuin synkkä, näky­ mätön taakka, jonka kanssa hän ei haluaisi olla tekemisissä ja josta hän vertaistensa kanssa keskustellessaan luopuu nostattaakseen heissä kateutta. Siksi karjan laiduntamisen tai ottaaksemme vertauksen lähempää, lapsen näkeminen, lapsen, jolla ei vielä ole taakkanaan menneisyyden painolastia, ja joka leikkii onnellisessa sokeudessaan menneen ja tulevan välimaastossa, vaikuttaa häneen kuin näkymä kadotetusta paratiisista. Pian lapsen leikki kuitenkin häiriintyy ja hänet kutsutaan pois unohduksen tilasta. Silloin hän oppii ymmär­ tämään mitä sanat 'niin oli' tarkoittavat, oppii nuo taikasanat, jotka avaavat väylän taistelulle, kärsimykselle ja tylsistymiselle tunkeutua ihmiseen niin, että hän muistaisi, mitä hänen olemassaolonsa todel­ la on - imperfekti, joka ei voi koskaan tulla perfektiksi. Jos kuolema tuokin toivotun unohduksen, se samalla tuhoaa nykyisyyden ja ole­ massaolon ja siten sinetöi tiedon siitä, että oleminen on vain jatku­ vaa 'ollutta', sellaista, mikä elää itsensä kieltämällä, tuhoamalla ja olemalla kuluttavassa ristiriidassa itsensä kanssa. Jos onni ja uuden onnen tavoittelu pitää eläviä olentoja kiinni elämässä ja saa heidät jatkamaan sitä, silloin ei kukaan filosofi liene niin oikeassa kuin kyynikko, sillä eläimen onni, kuten täysin kyyni­ sen ihmisen, on elävä todiste kyynisyyden oikeellisuudesta. Pienin­ kin onni, jos se on läsnä jatkuvasti ja tekee siten ihmisen onnellisek­ si, on totta vieköön verrattomasti parempi kuin se kaikkein suurin nautinto, joka kohdataan episodina, ikäänkuin elämänoikkuna tai hulluna päähänpistona ilottomuuden, halujen ja puutteen keskellä. Olipa kyse sitten pienimmästä tai suurimmasta onnesta, kummas­ sakin nimenomaan kyky unohtaa, oppineemmin ilmaistuna kyky tuntea epähistoriallisesti, tuo aina suurimman onnen. Se, joka ei pysty astumaan itsensä ulkopuolelle hetken tullessa ja unohtamaan kaik­ kea mennyttä, se joka ei kykene seisomaan liikkumatta, pelkäämät­ tä ja huimausta tuntematta kuin voitonjumalatar ei saa koskaan tie­ tää, mitä onni on. Ja mikä pahempaa, hän ei koskaan tule tekemään mitään suodakseen toisille onnea. Kuvitelkaamme ääriesimerkki ih­ misestä, jolla ei ole lainkaan kykyä unohtaa ja joka on täten tuomit­ tu näkemään 'tulemista' jokapuolella. Sellainen ihminen ei enää usko itseensä tai olemassaoloonsa, hän näkee kaiken kiitävän ohitseen loppumattomana hetkien jonona ja kadottaa itsensä tuohon tule­ misen virtaan. Kuin tunnollinen Herakleitoksen oppilas, hän ei lo- pulta pystyisi kohottamaan sormeansakaan[3]. Unohtaminen on oleel­ lista kaikelle toiminnalle, samoin kuin pimeys on valon rinnalla vält­ tämätöntä kaikelle orgaaniselle elämälle. Ihminen, joka haluaisi tun­ tea läpikotaisin historiallisesti olisi kuin unettomuuteen tuomittu tai kuin vain märehtimisestä elävä eläin. Siispä on mahdollista elää lähes ilman muistia ja vieläpä onnellisesti, kuten eläimistä nähdään, mutta on täysin mahdotonta ylipäänsä elää ilman unohdusta. Yk­ sinkertaisemmin sanottuna: tietty määrä unettomuutta, mietiske­ lyä, historiallista tajua on vahingollista ja lopulta tuhoisaa elävälle olennolle, ihmiselle, kansalle tai kulttuurille. Jotta kyettäisiin arvioimaan tuo määrä ja asettamaan raja, missä kohden mennyt on unohdettava, ettei siitä tulisi nykyisyyden hau­ dankaivajaa, olisi tarkkaan tiedettävä kuinka suuri ihmisen, kansan ja kulttuurin 'joustovoima' on. Tarkoitan sillä kunkin 'voimaa' ke­ hittyä omalla tavallaan itsestään, muuntaa ja sisällyttää itseensä sekä mennyt että vieras, parantaa haavat, korvata kadotettu ja korjata särkyneet muotit. On ihmisiä, joilla on tuota 'voimaa' niin vähän, että he voivat tuhoutua yhdestä tuskallisesta kokemuksesta, usein yhdestä ainoasta kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta niin kuin ihminen, joka riutuu yhdestä pienestä haavasta. Toisaalta on niitä, joita ei pahinkaan epäonni tai omat syntiset teot vahingoita niin, että he voivat kohta siedettävän hyvin eikä heidän omatunton­ sa kolkuta. Mitä vahvempi ihmisen sisin luonto on, sitä helpompi hänen on sulattaa ja käyttää hyväkseen menneisyyttä. Vahvinta ja mahtavinta ihmisluontoa luonnehtii se, ettei se lainkaan tunne niitä rajoja, missä historian taju alkaa sitä vallata, vaan se imee ja sulattaa itseensä kaiken menneen, omansa ja senkin, mikä on sille siinä vie­ rainta, ja muuttaa sen, niin sanoakseni, vereksi. Ja sen, mitä tuo luon­ to ei voi lannistaa, sen se osaa unohtaa, silloin sitä ei enää ole ja (historian) horisontti on suljettu. Silloin ei jää jäljelle mitään, mikä muistuttaisi ihmisten, intohimojen, opetusten ja päämäärien olemas­ saolosta horisontin toisella puolella. T ämä on yleispätevä lainalai­ suus: elävä olento voi olla terve, vahva ja tuottava vain tietyn hori­ sontin sisällä, ja jos se ei pysty sellaista luomaan ympärilleen tai jos se on liian itsekäs sisällyttääkseen omaa näkemystään toiseen, se riu­ tuu tai kohtaa oikea-aikaisen lappunsa. Iloisuus, hyvä omatunto, iloiten tehty teko, luottamus tulevaisuuteen - ne kaikki riippuvat, olipa kyseessä yksilö tai kansakunta, selkeästä rajanvedosta, joka erot­ taa näkyvän ja selväpiirteisen näkymättömästä ja epäselvästä. Ja li­ säksi siitä, miten hyvin ihminen osaa oikealla hetkellä unohtaa ja miten hyvin hän osaa muistaa - onko ihmisellä hyvä vaisto tuntea, milloin on välttämätöntä tuntea historiallisesti, milloin epähistori­ allisesti. Juuri tätä väitettä lukijan on syytä mielessään pohtia: epä­ historiallinen ja historiallinen ovat yhtä välttämättömiä yksilön, kan­ sakunnan ja kulttuurin terveydelle. Ensinnäkin on huomattava, että ihmisen historian taju ja tieto voivat olla hyvin rajallisia, hänen horisonttinsa yhtä kapea kuin Alp­ pien asukin. Kaikkiin hänen arvostelmiinsa voi liittyä vääryyttä ja hän voi aivan väärin olettaa omat kokemuksensa alkuperäisiksi. Epä­ oikeudenmukaisuudestaan ja virheistään huolimatta hän voi kuiten­ kin olla terve ja loistokunnossa, ilo katsella, kun sitävastoin hänen oikeudenmukaisempi ja oppineempi naapurinsa sairastuu ja mur­ tuu, koska hänen horisonttinsa linjat häilyvät levottomasti, ja koska hän ei voi enää luopua hienovaraisesta oikeudentunnostaan ja to­ tuudestaan yksinkertaisen teon tai halun tähden. Olemmehan jo tarkastelleet täysin epähistoriallista eläintä, jonka horisontti on pis­ temäisen kapea, mutta joka kuitenkin elää onnessaan, ainakin il­ man ikävystymistä ja teeskentelyä. Voidaan siis olla sitä mieltä, että epähistoriallinen tunteminen on historiallista tärkeämpää ja alku­ peräisempää, koska sen varassa kaikki oikea, terve ja suuri voi kas­ vaa. Epähistoriallisuus on kuin se ilmakehä, minkä suojassa elämä voi syntyä ja minkä haihtuessa elämäkin häviää. On totta, että vain asettamalla rajat tälle epähistoriallisuudelle ajattelulla, pohdinnalla, vertailulla, erotteluilla, johtopäätöksin, tällä asioiden valaisemisella, vain käyttämällä mennyttä voimallisesti elämän tarkoituksiin ja tuo­ malla historiaan jälleen se, mitä oli jo tehty ja mikä oli jo mennyttä - ihmisestä tuli ihminen. Liika historia puolestaan saa ihmisen jäl­ leen katoamaan, ja ilman tuota epähistoriallisuuden verhoa ihmi- sellä ei olisi koskaan ollut rohkeutta aloittaakaan. Mihin tekoihin ihminen olisi pystynyt astumatta tuohon epähistoriallisen usvaver­ hoon? Kuvakieli sikseen, valaistaan asiaa nyt esimerkillä: kuvitelkaam­ me mies, jolla on vahva intohimo joko naiseen tai johonkin suureen ideaan. Kuinka toisenlaiselta maailma hänestä nyt näyttääkään! Hän on tullut sokeaksi kaikelle menneelle, ympäriltään hän kuulee vain tympeää, merkityksetöntä melua. Mitä ikinä hän tarkasteleekin, hän tarkastelee sitä uusin silmin - kaikki on niin käsinkosketeltavaa, lä­ hellä, värittynyttä ja soivaa, ikäänkuin kaikki hänen aistinsa toimi­ sivat yht'aikaa. Kaikki hänen arvostelmansa muuttuvat ja menettä­ vät arvonsa ja on paljon sellaista, mitä hän ei kykene arvottamaan lainkaan, sillä hän tuskin tuntee sitä enää. Hän ihmettelee, miksi oli ollut toisten ihmisten lausumien ja mielipiteiden vanki, hän häm­ mästyy, kun huomaa muistinsa kiertävän kehää, ja silti hän on niin heikko ja väsynyt, ettei jaksa ottaa askeltakaan ulos siitä. Tuo on olo­ tila, jossa ihminen on vähiten kykenevä oikeudenmukaisuuteen. Silloin ihminen on ahdasmielinen, kiittämätön menneisyydelle, so­ kea vaaroille, kuuro varoituksille, pieni pyörre unohduksen meres­ sä. Ja kuitenkin tuo läpikotaisin epähistoriallinen ja historiavastai­ nen tila ei ole ainoastaan epäoikeudenmukaisuuksien, vaan myös jokaisen oikeudenmukaisen teon synnyttäjä. Yksikään taiteilija ei maalaa taulujaan, kenraali saa voittojaan, eikä kukaan saa vapaut­ taan haluamatta ja pyrkimättä ensin tuohon epähistorialliseen ti­ laan. Jälleen Goethea lainatakseni[4]: hän, joka toimii, toimii aina il­ man omaatuntoa, niinpä hänellä ei ole myöskään tietoa, hän unoh­ taa suuren osan asioista voidakseen tehdä vain yhtä, hän on epäoi­ keudenmukainen taakse jäänyttä kohtaan ja hän tunnustaa vain sen oikeudet, mikä on syntymässä, ei mitään muita. Niinpä tällainen toimija rakastaa tekoaan monin verroin enemmän kuin se ansaitsi­ si, ja hienoimmat teot tehdään niin ylitsevuotavan rakkauden val­ lassa, että vaikka tekojen arvo olisi muuten mittaamaton ne eivät silti ole tuon rakkauden arvoisia. Jos joku pys tyisi hälventämään usvaa ja jälkikäteen hengittämään siinä epähistoriallisessa ilmapiirissä, missä jokainen suuri historian tapahtuma tapahtuu, hän saattaisi kyetä nousemaan siihen ylihisto­ rialliseen tietoisuudentilaan, mitä Niebuhr on kuvannut historian tutkimuksen mahdolliseksi lopputulokseksi. "Jos historiaa", hän sa­ noo, "tutkitaan tarkasti, siitä on hyötyä ainakin yhdellä tavalla: se auttaa meitä näkemään kuinka epätietoisia suurimmatkin ja jaloim­ matkin henget ovat olleet tarkastelutapojensa sattumanvaraisuudes­ ta, joiden kautta he ovat pakottaneet meidätkin tarkastelemaan mennyttä. Kysymys on pakottamisesta, koska heidän tietoisuutensa on poikkeuksellisen intensiivistä. Joka ei ole tajunnut tätä täysin joutuu sellaisen voimakkaamman hengen valtaan, joka tiukemmin sitoutuu tulkintaansa". Tuota näkökulmaa voisi kutsua ylihistorial­ liseksi, sillä sen vallassa ei enää tunneta houkutusta elää historiassa tai jotenkin osallistua siihen. On tajuttu se, mikä on olennaista jo­ kaiselle historian tapahtumalle: toimijan sielun epäoikeudenmukai­ suus ja sokeus. Sen tajutessaan tarkastelija parantuisi taudistaan ot­ taa historia liian vakavasti, hän olisi oppinut vastaamaan kysymyk­ seen miten ja miksi elämää tulee elää, olipa kyse keistä ihmisistä ja mistä oloista tahansa, elettiinpä sitten Kreikassa tai Turkissa, ensim­ mäisellä tai 19. vuosisadalla. Kysyttäessä ystäviltä haluaisivatko he elää viimeiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta uudelleen, pian huomataan, ketkä heistä ovat valmiita ottamaan tuon ylihistorialli­ sen näkökulman: he kaikki varmaan vastaavat ei, mutta eri syistä. Jotkut voivat sanoa lohduttautuvansa sillä, että uskovat seuraavien kahdenkymmenen vuoden olevan entistä parempia. Heitä David Hume pilkkasi:[5]' And from the dregs of life hope to receive What the first sprighdy running could not give. Heitä voi kutsua historiallisiksi. Taakse katsominen ajaa heitä kohti tulevaa ja antaa heille rohkeutta jatkaa elämää ja toivoa että se, mitä he tahtovat vielä tapahtuu, että onni löytyy seuraavan mäen takaa. Nämä historialliset tyypit uskovat, että olemassaolon merki­ tys selviää prosessin aikana ja he vilkuilevat taakseen oppiakseen ymmärtämään nykyisyyttä ja pyrkiäkseen tulevaan vielä innokkaam­ min. Heillä ei ole käsitystä siitä, että he - historiapinttymästään huolimatta - ajattelevat ja toimivat epähistoriallisesti tai että heidän historiansa ei ole puhtaan tiedon, vaan elämän palveluksessa. Kysymykseemme voidaan vastata toisinkin. Ja jälleen vastaus on EI, mutta eri syystä, ja sen antaa ylihistoriallinen ihminen. Hän ei näe pelastusta kehityksessä, ja hänelle maailma on pikemminkin täydellinen ja toteuttaa lopullista tarkoitustaan joka ainoalla hetkel­ lä. Voivatko muka seuraavat kymmenen vuotta opettaa jotain sel­ laista, mitä edelliset kymmenen vuotta eivät voineet? Siitä, onko tuon opetuksen tarkoitus onni vai luopumus, hyve vai sovitus, eivät ylihistorialliset henkilöt ole päässeet yksimielisyy­ teen, mutta vastoin kaikkia historiallisia tapoja tarkastella mennyttä he ovat samaa mieltä siitä, että mennyt ja nykyinen ovat yhtä, so. kaikista eroistaan huolimatta identtisiä silloin, kun ne ovat tyypilli­ siä muodostaen kuvan katoamattomista ja ikuisesti läsnäolevista ar­ von ja merkitysten tyypeistä. Juuri samoin kuin sadat eri kielet vas­ taavat tyypillisesti muuttumattomiin ihmisen tarpeisiin niin, että ne tarpeet ymmärtävä ei oppisi mitään uutta mistään noista kielistä, samalla tavoin ylihistoriallinen ajattelija tarkastelee kansojen ja yk­ silöitten historiaa sisältäpäin. Selvännäkijän lailla hän pystyy luke­ maan eri hieroglyfien merkitykset ja alkaa vähitellen jopa vältellä merkkien loputonta virtaa. Miten hän voisikaan olla tuntematta lii­ allisuutta, tympeytymistä ja lopulta inhoa tuon virran äärellä? Roh­ kein meistä on ehkä lopultakin sydämensä kyllyydestä valmis sano­ maan Giacomo Leopardin tapaan[6]: Noching lives chac is worthy Thy agitation, and the earth deserves not a sigh. Our being is pain and boredom and che world is dirt - noching more. Be calm. Jättäkäämme nyt ylihistoriallinen ihminen inhoonsa ja vii­ sauteensa, nauttikaamme kerrankin kunnolla epäviisaudestamme, ja antakaamme itsellemme, tekoihin ja edistykseen uskovina maail­ manmenon kunnioittajina, tänään vapaapäivä. Historiallisen kun­ nioituksemme voi näet olla vain länsimainen ennakkoluulo - mutta älkäämme vain seisko paikallamme, vaan edistykäämme tuossa en­ nakkoluulossamme! Oppikaamme ainakin paremmin tietämään, miten käyttää historiaa elämän tarkoituksiin! Silloin me tulemme ilolla tunnustamaan, että ylihistoriallisten ihmisten näkemyksessä on enemmän viisautta kuin meissä, kuitenkin sillä ehdolla, että meissä itsessämme on enemmän elämää kuin heissä, koska silloin meidän epäviisaudellamme on edessään parempi tulevaisuus kuin heidän viisaudellaan. Ja ettei viisauden ja epäviisauden vastakkainasettelun merkityksestä jäisi pienintäkään epäselvyyttä, käytän akateemisesti hyväksyttyä tapaa ja esitän joukon teesejä. T äydellisesti ymmärrettynä ja palautettuna tiedon osaseksi on historian ilmiö tarkastelijalleen kuollut. Hän on havainnut siinä harhan, epäoikeudenmukaisuuden ja sokean intohimon, ja erityi­ sesti ilmiön maallisen ja tummuneen horisontin, ja siten myös kä­ sittänyt ilmiössä piilevän historiallisen voiman. Tuo voima on me­ nettänyt otteensa hänestä, koska hän nyt tietää sen mahdin, mutta ehkä se ei sittenkään irrottanut otettaan hänestä, koska hän on kiin­ ni elämässä. Historia puhtaana tieteenä merkitsisi ihmiskunnalle lopullista tilintekoa. Historia on terveellistä ja hedelmällistä tulevaisuudelle vain uuden, vahvan elämänvirran, esimerkiksi uuden kulttuurin apuna, so. vain silloin, kun historiaa ohjaa ja hallitsee korkeampi voima, silloin kun se ei itse pääse hallitsemaan ja ohjaamaan. Sikäli, kun historia on elämän palveluksessa, se palvelee epähis­ toriallisia voimia ja on niille alisteinen. Se ei voi eikä sen pidä tulla matematiikan tavoin puhtaaksi tieteeksi. Kysymys siitä, missä mää­ rin elämä ylipäänsä tarvitsee historiaa on kuitenkin yksi pääkysy­ myksistä ja huolenaiheista, kun puhutaan ihmisen, kansakunnan ja kulttuurin terveydestä. Jos historiaa on liikaa, elämä alkaa hajota ja degeneroitua, ja siinä prosessissa historia itsekin lopulta degeneroi­ tuu.

2

Elämä tarvitsee historiaa, mutta liika historia vahingoittaa sitä. Nämä molemmat tosiasiat on selvästi tajuttava, jälkimmäinen niistä todis­ tetaan myöhemmin. Elävälle ihmiselle historia on välttämätön kol­ mella tavalla; ensiksikin se kuuluu hänen tekoihinsa, toiseksi se kuu­ luu hänen säilyttäviin pyrkimyksiinsä ja kunnioitukseensa sekä, kol­ manneksi, hänen kärsimyksiinsä ja vapautukseensa. Nämä vastaa­ vat kolmea historian lajia, monumentaalista, antikvaarista ja kriit­ tistä historiaa. Historia on välttämätön ennen kaikkea sellaiselle toiminnan ja voiman ihmiselle, joka käy suurta taistelua ja joka tarvitsee esikuvia, opettajia, lohduttajia, mutta ei löydä niitä aikalaistensa joukosta. Juuri näin Schiller tarvitsi historiaa, sillä Goethehan sanoi[7] , että runoilija ei löydä aikalaistensa joukosta käyttökelpoisia luonteita. Polybiok­ sella oli mielessään juuri tällainen toiminnan mies, kun hän kutsui poliittista historiaa todelliseksi valtiomiestaidon valmentajaksi, ja parhaaksi opettajaksi sellaista, joka muistuttaen meille toisten epä­ onnesta opettaa, miten lujana kestää kohtalonoikkuja[8]. Historian tämän merkityksen ymmärtänyttä suututtaa nähdä uteliaiden turis­ tien ja pikkumaisten pedanttien kiipeilevän menneitten aikakausi­ en pyramideilla. Hän ei halua kohdata taidegallerioiden läpi mieltä­ kiinnittäviä tuntemuksia etsien ryntääviä tyhjäntoimittajia, kun hän itse etsii esimerkkiä ja rohkaisua. Heikkoja ja toivottomia ja muita kiihtyneesti pörrääviä olentoja ja niiden herättämää inhoa välttääk­ seen hän katsoo taakseen ja pysähtyy vetämään henkeä marssiak­ seen päämääräänsä. Hänen päämääränsä on onni, ei ehkä hänen omansa, vaan kansan tai koko ihmiskunnan yleensä. Hän välttää luopumista ja käyttää historiaa sitä vastaan. Useinkaan hän ei saa muuta palkintoa kuin kunniaa, mikä tarkoittaa, että hän joutuu odottamaan vuorollaan kunnianurkkausta historian temppelistä, missä hän voi ottaa jälkipolvien lohduttajan ja opettajan roolin. Häntä ajaa käsky: sen, mikä menneessä pystyi tekemään käsityksen 'ihmisestä' korkeammaksi ja kauniimmaksi, on oltava ainaisesti ole­ massa ja tekemässä työtään. Perustava ajatus uskosta ihmisyyteen saa ilmauksensa vaatimuksessa monumentaalisesta historiasta, siitä, että ihmisyksilöiden suuret taistelun hetket muodostavat ketjun ja että tuo ketju yhdistää ihmiskuntaa vuosituhansien takaa kuin ih­ mishuippujen jono, ja että kaukaiset huiput ovat eläviä, kirkkaita ja suuria. Ja juuri vaatimus suuruuden ikuisesta jatkumisesta aiheuttaa kauhistuttavimmat kamppailut. Sillä kaikki muu elävä huutaa: EI. Monumenttien pystyttäminen kielletty, kuuluu vastalause. Tylsät tavat, kaikki, mikä on alhaista ja pikkusieluista, täyttää maan sopu­ kat, ja keräytyen suuruuden ympärille kuin raskas usva jarruttaa sen tietä kuolemattomuuteen sitä tukahduttaen ja pettäen. Kuitenkin tuo polku vie läpi ihmisaivojen! Niiden sairaalloisten ja lyhytikäis­ ten eläinten aivojen, joita aina ajavat samat tarpeet ja surut, ja jotka välttävät tuhon vain vaivoin ja silloinkin vain väliaikaisesti. He eivät tahdo mitään muuta kuin elää, kaiken uhallakin. Kuka voisi yhdis­ tää heidät historian suureen kilpajuoksuun, mikä yksin tekee suu­ ren elämän mahdolliseksi! Ja silti löytyy aina niitä, jotka kokoavat voimansa mietiskelemällä mennyttä suuruutta. He saavat inspiraa­ tion; ihmiselo on kunnia-asia, katkeran tiedonpuun hienoin hedel­ mä on heille se uutinen, että kerran eli joku, joka kulki pystypäin ja ylpeänä tämän maailman läpi, ja joku toinen, joka vajosi syvämiet­ teisyyteen, ja joku kolmas, jolla oli sääliä ja ihmisystävällisyyttä - he kaikki jättivät jälkeensä totuuden sanoman: sen elämä on kaunein, joka ei elämästä piittaa. Kun rahvas tarttuu tuohon ihmiselon het­ keen synkän vakavasti ja roikkuu siinä epätoivoisesti, ne harvat, joista äsken oli puhe, nauravat sille olympolaisesti matkallaan kuolemat­ tomuuteen ja monumentaaliseen historiaan tai suhtautuvat siihen ainakin ylevällä ivalla. He menivät manan maille ironinen hymy huulillaan, sillä mitäpä heistä oli jäljellä haudattavaksi! Vain se kuo­ na, jäte, turhuus, eläimellisyys, mikä heitä rasitti, se vaipuu nyt un­ holaan oltuaan pitkään heidän inhonsa kohteena. Mutta yksi asia jää, heidän sisäisimmän olemassaolonsa puumerkki, työ, teko, va­ listuksen siemen, luomus. Se elää, koska jälkipolvet eivät voi elää ilman sitä. T ässä henkistyneimmässä muodossaan jälkimaine on jotain enemmän kuin maittava itserakkauden suupala. Schopenhau­ erin mukaan[9] se on uskoa kaikkien aikojen suuruuden ykseyteen ja jatkuvuuteen huolimatta sukupolvien katoamisesta ja katoavaisuu­ desta yleensä. Mitä käyttöä sitten monumentaalisella historiankäsityksellä, klas­ sikkojen ja muinaisten aikojen harvinaisuuksien tutkimuksella voi nykyihmiselle olla? Siitä oppii sen, että kerran ollut suuruus oli joka tapauksessa joskus mahdollista ja voi siten tulla jälleen mahdollisek­ si. Nykyihminen voi tämän tajuttuaan jatkaa kulkuaan iloisemmin, sillä hän pääsee eroon häneen heikkoina hetkinä iskevästä epäilyk­ sestä, josko hän sittenkin kurottelee tavattomia. Oletettakoon, ettei uskottaisi tarvittavan muuta kuin sata uudessa hengessä uurastavaa, hyvin koulutettua ihmistä hävittämään Saksassa nykyään muodissa oleva tekokultturi - kuinka paljon tuo yritys saisikaan voimaa tie­ dosta, että renessanssin kulttuurin luomiseen tarvittiin vain moko­ ma satakunta ihmistä. Ja sittenkin: kuinka ontuva ja pinnallinen tuo analogia onkaan! Kuinka paljon mennyttä jouduttaisiin ohittamaan, jotta vertailun tehovaikutus tulisi esiin, kuinka väkivaltaisesti sen yksilöllisyyttä jou­ duttaisiin pakottamaan yleispätevään muottiin ja rikkomaan aika­ kauden terävät piirteet ja linjat yhdenmukaisuuden tähden. Perim­ mältään se, mikä oli kerran mahdollista, voi tulla mahdolliseksi jäl­ leen vain jos uskotaan pytagoralaisten olleen oikeassa luottaessaan siihen, että kun jokin taivaankappaleiden asento tismalleen toistuu, samat asiat toistuvat myös maan päällä. Esimerkiksi tietyn tähtien asennon vallitessa stoalainen jälleen liittoutuu epikurolaisen kanssa murhatakseen Caesarin tai uusi Kolumbus löytää Amerikan toista­ miseen. Jos aina viidennen näytöksen jälkeen maailman näytelmä alkaisi uudelleen, ja jos olisi varmaa, että sama motiivitausta, sama deus ex machina, sama katastrofi toistuisi aina tiettyin aikain päästä, vasta silloin suurmies uskaltautuisi etsimään monumentaalihistoriasta täyttä totuutta, jokaista tosiasiaa erikoisuudessaan ja ainutlaatuisuu­ dessaan. Tuo voi tapahtua kuitenkin vasta sitten, kun astronomit muuttuvat takaisin astrologeiksi. Koskaan sitä ennen ei monumen­ taalihistoria tarvitse täydellistä totuutta, vaan se yhdistää yhteenso­ pimattomia asioita ja yleistää ne yhteensopiviksi, latistaa motiivi­ erot ja yhtenäistää eri aiheet. Sen pyrkimys on esittää vaikutukset syiden kustannuksella, monumentaalisesti, so. jäljittelemisen arvoi­ sina esikuvina. Koska monumentaalihistoria työntää syrjään syyt, sitä voidaan paljonkaan liioittelematta kutsua "kokoelmaksi vaiku­ tuksia sellaisinaan" niistä tapahtumista, jotka tulevat vaikuttamaan kaikkiin tuleviin aikoihin. Mitä meidän kansanjuhlissamme ja soti­ laallisina ja uskonnollisina juhlapäivinä juhlitaan on juuri tuo "vai­ kutus sellaisenaan". Juuri se ei anna kunnianhimoisten levätä, juuri se on kuin amuletti sydämen kohdalla. Mutta se ei ole se todellinen historiallinen syy-vaikutus -suhde, joka oikein ymmärrettynä osoit­ taisi, ettei tulevaisuuden noppapelissä nähdä samanlaista heittotu­ losta uudelleen. Niin kauan kuin historiankirjoituksen sielu ilmenee niissä voi­ makkaissa ärsykkeissä, joita suurmies siitä saa, niin kauan kuin men­ nyt on kuvattava jäljittelyn arvoisena ja toisen kerran mahdollisena, on tietenkin olemassa se vaara, että se vääristyy, kaunistuu ja alkaa muistuttaa runoutta. Joskus ei ole voitu erottaa monumentaalista menneisyyttä ja myyttistä fiktiota toisistaan, sillä täsmälleen samat ärsykkeet voidaan saada kummastakin. Jos monumentaalinen his­ toriankäsitys hallitsee antikvaarista ja kriittistä, silloin menneisyys itse kärsii. Suuria osia siitä unohtuu, niitä halveksitaan ja niistä tulee päättymätön, väritön virta, ja vain joitain tosiseikkoja nousee kuin kauniin koristeellisia saaria merestä näkyviin. Ne harvat henkilö­ hahmot, jotka ylipäänsä nousevat esiin saavat epäluonnollisia ja ih­ meellisiä piirteitä, kuten Pythagoras, jolla väitettiin olleen kultaisen lantion[10]. Monumentaalihistoria elää väärien analogioiden varassa, kiehtovilla vertauksillaan se houkuttelee rohkeita hurjapäisiin tekoi­ hin ja ajaa innokkaat fanaattisuuteen. Kuvitellaanpa tällainen his­ toria lahjakkaan egoistin tai haaveellisen roiston välineeksi. Valta­ kunnat kukistuisivat, ruhtinaita murhattaisiin, sotia ja vallankumo­ uksia syttyisi, ja joukko 'vaikutuksia sellaisinaan', so. vaikutuksia il- man riittävää syytä, saisi vahvistuksia. Tämä riittänee muistutukseksi siitä, mitä vahinkoa monumentaalihistoria voi tehdä suurille toimin­ nan miehille, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Mitä se saisikaan ai­ kaan voimattomien ja passiivisten ihmisten hallussa ja herrana? Otetaan yksinkertaisin ja tavallisin esimerkki. Ajatellaan niitä epä- tai puolitaiteellisia luonteita, jotka on varustettu taiteilijoiden monementaalihistorialla. Keitä vastaan he kääntyvät? Perivihollisi­ aan, voimakkaita taiteellisia sieluja vastaan, niitä vastaan, jotka ky­ kenevät oppimaan historiasta sen todellisessa, käytännön elämää tukevassa ja sitä opitun varassa kohottavassa merkityksessä. Heidän tiensä on tukittu, heidän näkymänsä pimennetty, jos osin väärin­ ymmärretty monumentti kohotetaan yleisön palvonnan kohteeksi ja sen ympärillä tanssitaan hurjasti hilluen: "Katsokaa, tämä on sitä suurta ja todellista taidetta, älkää suotta kiinnittäkö mitään huomiota kehittyvään ja uutuuksia etsivään!". Tanssivalla roskajoukolla on il­ meisesti etuoikeus määritellä 'hyvä maku', sillä taiteentekijä on aina yleisöönsä verrattuna epäedullisessa asemassa, sillä sehän ei ole kos­ kaan luonut mitään. Sen tilanne on sama kuin sen poliittisen kan­ nunvalajan, joka on aina ollut viisaampi ja oikeudenmukaisempi kuin vallassa oleva valtiomies. Jos mennään niin pitkälle, että taiteessa sovelletaan kansanäänestystä ja enemmistövaltaa ja taiteilija joutuu puolustautumaan diletantti-esteettien edessä, voidaan olla etukäteen varmoja hänen tuomitsemisestaan, vaikka - tai pikemminkin koska - hänen tuomarinsa ovat juhlallisesti julistaneet monumentaalisen taiteen (so. sellaisen, joka on virallisen määritelmän mukaan vai­ kuttava kaikkiin aikakausiin) kaanonin. Heistä nykytaide ei ole vie­ lä monumentaalista, siltä puuttuu historian auktoriteetti ja siksi se ei ole välttämätöntä eikä viehättävää. Heidän vaistonsa sanoo, että taiteen voi tappaa taiteella; monumentaalista ei voida koskaan tois­ taa ja varmistaaksen tämän he kutsuvat avukseen menneisyydestä sen auktoriteetin, jonka monumentaalisuus sieltä saa. He ovat tai­ teen suosijoita ja -tuntijoita, koska he haluaisivat raivata taiteen tyys­ tin pois tieltä, he esiintyvät lääkäreinä, vaikka he sekoittelevat myrk­ kyjä, he kehittelevät kielenkäyttöään ja makuaan käyttääkseen niitä selityksenä sille, miksi he niin päättäväisesti torjuvat kaiken heille tarjotun ravitsevan taiteellisen aterian. He eivät halua nähdä uuden suuruuden nousevan, heidän keinonsa torjua se on sanoa: "Katso­ kaa, suuruus on jo täällä!". Tosiasiassa he välittävät yhtä vähän jo olemassa olevasta suuruudesta kuin syntyvästä. Heidän elämänsä todistaa siitä. Monumentaalihistoria on heille valepuku, mihin hei­ dän oman aikansa suurmiesten ja voimahahmojen vihansa kätkey­ tyy menneisyyden ylettömänä ihailuna. Tämän historiankäsityksen todellinen merkitys on käännetty näin vastakohdakseen; joko tie­ dostaen tai ei, he toimivat ikäänkuin heidän mottonsa olisi: antaa kuolleiden haudata elävät. Jokainen historian kolmesta lajista elää vain tietyssä maaperässä ja ilmastossa, muutoin niistä kasvaa tukahduttavia rikkaruohoja. Jos ihminen, joka tahtoo saada aikaan jotain merkittävää ylipäänsä tar­ vitsee menneisyyttä, hän käyttää sitä hyväkseen monumentaalihis­ torian keinoin, kun sitävastoin se, joka tyytyy tuttuun, vanhaan ja kunnioitettuun, käyttää sitä kuin antikvaarinen historioitsija. Vain se, jota nykypäivän tarpeet painostavat ja joka tahtoo päästä niistä eroon hinnalla millä hyvänsä, tarvitsee kriittistä historiaa - histori­ aa, joka arvostelee ja tuomitsee. Historian lajien ajattelematon vilje­ ly aiheuttaa paljon pahaa: kriitikko ilman tarvetta, antikvaari ilman kunnioitusta, ihminen, joka kyllä tunnistaa suuruuden, mutta ei itse pysty suuriin tekoihin. He kaikki ovat luonnollisesta maaperästään vieraantuneita ja rikkaruohoiksi degeneroituneita kasvustoja.

3

Toisaalta historia on välttämätöntä mennyttä säilyttävälle ja kunni­ oittavalle ihmiselle. Hän katsoo rakkaudella ja lojaalisuudella taak­ sepäin, sinne, mistä hän tullut - sinne, missä hän syntyi. Kunnioi­ tuksellaan hän kiittää olemassaolostaan. Vaalimalla hellästi menneestä jäljelle jäänyttä, hän tahtoo säilyttää jälkipolville ne olot ja ehdot, joiden vallitessa hän itse sai elämän. Näin hän palvelee elämää. Iki­ vanhojen tavaroiden omistaminen muuttaa merkitystään hänen sie­ lussaan - hänen sielunsa on pikemminkin niiden omistuksessa. Omaan kunniaansa ja loukkaamattomuuteensa nousevat vähäpä­ töinen, rajallinen, rapistuva ja vanhentunut silloin, kun mennyttä vaaliva ja kunnioittava antikvaari muuttaa majansa niiden luo. Hä­ nen kotikaupunkinsa historiasta tulee hänen historiansa. Hän nä­ kee kaupungin muurit, portit, raadin, markkinat oman nuoruuten­ sa päiväkirjana. Niissä hän näkee itsensä, omat voimansa, työnsä, halunsa, järkensä, virheensä. "Täällä voisi elää", hän sanoo itsel­ leen, "koska täällä me elämme nyt ja täällä me tulemme jatkossakin elämään, olemmehan lujia eikä meitä täältä yhdessä yössä noin vain häädetä". Tuon 'me'-tunteen avulla hän kurottaa oman yksilöllisen olemassaolonsa tuolle puolen ja tuntee olevansa talonsa, sukunsa ja kaupunkinsa henki. Hän tervehtii kansansa vuosisataista henkistä perintöä omana sielunaan, hän osaa tunnustella tietään taaksepäin ja aistia miten asiat olivat. Hän löytää jo nurmettuneita polkuja, hän osaa lukea mennyttä nopeasti ja oikein, olipa se kuinka moni­ mutkainen kudelma tahansa. Näillä kyvy illä varustettuna seisoi Goethe Erwin von Steinbachin monementaalisen työn[11] ääressä: hä­ nen tunteittensa myrsky repi alas ne historian verhot, jotka peittivät ajan heidän välillään - näin hän tunnisti ensi näkemältä saksalaisen taideteoksen nousevan "vahvasta, raa'asta saksalaissielusta''. Sama pyr­ kimys ohjasi renessanssiajan italialaisia, se herätti ajan runoilijoissa muinaisen Italian nerouden "uuteen ja ihmeelliseen ikiaikaisten sä­ velten sointiin", kuten Jacob Burckhardt sanoo[12]. Mutta tämä antik- vaarinen menneisyyden kunnioituksen halu on arvokkaimmillaan silloin, kun se levittää iloa ja tyytyväisyyttä ihmisen ja kansan vaati­ mattomaan, karkeaan, jopa surkeaan olotilaan. Esimerkiksi Niebuhr myöntää, että hän voisi elää tyytyväisenä kytömailla historiansa tun­ tevien vapaitten talonpoikain joukossa tuntematta tarvetta taitee­ seen. Miten voisikaan historia paremmin palvella elämää kuin sil­ loin, kun se sitoo vähemmän onnekkaat rodut ja kansat kotikon­ tuunsa, sen tapoihin ja pidättää heitä lähtemästä etsimään muualta jotain arvokkaampaa ja joutumasta taisteluihin sen takia? Ihmisten sitoutuminen omaan ympäristöönsä ja tovereihinsa, tavanomaiseen puurtamiseen, omaan peltotilkkuun näyttää päällisin puolin uppi­ niskaisuudelta ja typeryydeltä, ja kuitenkin se on hyvin terveellistä tietämättömyyttä ja edistää yhteisön etua, tosiasia, minkä kaikki ne tietävät, jotka käsittävät vaellusvietin pelottavat seuraukset. Se iskee jopa kokonaisiin kansanjoukkoihin. Tämän oivaltavat myös ne, jot­ ka ovat nähneet läheltä, miten jokin kansakunta on menettänyt luot­ tamuksensa entiseen ja antautunut levottoman maailmankansalai­ suuden armoille ja alkanut haluta uutuuksia uutuuksien perään. Tälle vastakkaista tunnetta siitä, että olemme kuin juureva puu, onnea siitä tiedosta, ettemme ole pelkkää sattumaa ja mielivallan uhreja, vaan menneen perinnöstä kasvaneita, sen hedelmä, ja sitä tunte­ musta, että mennyt oikeuttaa olemassaolomme, ne yhdessä ovat juuri sitä, mitä nykyään kutsutaan todelliseksi historian tajuksi. Nuo olot eivät ole kaikista suotuisimmat menneisyyden puhtaaksi tieteeksi muuntamiselle, ja tästä näemme, kuten monumentaalihis­ toriastakin, että menneisyys itse kärsii, jos historia palvelee elämää ja on sen taipumusten johdateltavissa. Toista kielikuvaa käyttääk­ semme: puu tuntee juurensa paremmin kuin näkee ne, mutta tuo tunne arvioi kuinka suuria ne näkyvästä lehvästöstä päätellen ovat. Erehtyminen on toki mahdollista, ja kuinka väärässä puu voi olla­ kaan ympäröivää metsää arvioidessaan, sillä se tuntee sen vain siitä, miten se estää tai auttaa sitä, ei liioin muutoin! Ihmisen, kaupungin tai kokonaisen kansan antikvaarinen näkökenttä on hyvin rajalli­ nen: useimpia asioita ei havaita lainkaan, ja se vähä, mikä nähdään, nähdään liian läheltä ja eristettynä. T ämä näkemistapa ei voi suh­ teuttaa näkemäänsä mihinkään muuhun ja antaa sen vuoksi kaikel­ le saman merkittävyyden ja siten liian suuren merkityksen. Men­ neisyyden asioita ei nähdä oikeassa valossa ja arvosuhteissa toisiinsa, jotta niille tehtäisiin oikeutta. Niiden arvo ja suhteet määräytyvät antikvaarisen yksilön tai kansan takaperoisella mitalla. Aina on olemassa se vaara, että kaikki muinainen punnitaan yhtä arvokkaaksi, ja niitä uusia henkiä, jotka eivät käytä kunnioituksen vaakaa, vainotaan ja torjutaan vihollisina. Jopa kreikkalaiset suvait­ sivat arkaaista hieraattista tyyliä vapaan ja suuren rinnalla kuvatai­ teessaan. Myöhemmin he eivät vain sallineet kohotetun nenän ja kalsean hymyn esittämistä, vaan tekivät siitä makunsa mitan. Näin kansan arvostelukyky kivettyy, ja historian tutkimus palvelee men­ neisyyttä tukahduttamalla elämän jatkumista ja korkeampaa elämää yleensä. Silloin historiantaju ei enää säilytä elämää, vaan muumioi sen, silloin puu vähitellen ja luonnottomasti kuoleutuu latvasta ty­ veen, ja lopulta sen juuretkin tuhoutuvat. Amikvaarinen historia alkaa itsekin degeneroitua siitä hetkestä alkaen, kun se ei enää in­ noita ja inspiroi nykyajan tuoretta elämää. Harras kunnioitus kuih­ tuu, mutta tavanomainen oppineisuus säilyy pyörien itsekkäästi oman napansa ympärillä. Sitten on nähtävissä tuota väsymätöntä keräily­ vimmaa, millä haalitaan kokoon kaikki, mitä ikinä on ollut olemas­ sa. Keräilijä hengittää lahoamisen hajua ja kykenee antikvaarisella otteellaan tukahduttamaan luovemman taipumuksen, jalommat pyrinnöt sammumattomaksi uutuuksien, antiikin tai lähes minkä tahansa janaksi, jolloin hän saattaa vajota niin alas, että lopulta nie­ lee kaiken, jopa bibliograafisten tietojen pölytkin. Ja vaikka tuota degeneroitumista ei tapahtuisikaan eikä antik­ vaarinen historia menettäisikään perustaansa, jolla se elämää hyö­ dyttääkseen seisoo, jäljelle jää riittävästi vaaroja, jos se kasvaa liian mahtavaksi ja jättää pimentoonsa muut historian lajit. Sehän näet osaa vain säilyttää elämää, ei synnyttää. Se vastustaa aina uutta kas­ vua, koska sillä ei ole vaistoa sen pohtimiseksi niinkuin monumen­ taalihistorialla on. Se estää uuden yrittämisen ja lamaannuttaa toi- minnan miehen, joka tulee loukanneeksi jotain kunnioituksen koh­ detta. Se tosiasia, että jokin on tullut vanhaksi synnyttää vaatimuk­ sen sen kuolemattomaksi tekemisestä. Kun tajutaan kaikki se, mitä jokin sellainen antiikkinen - esi-isien muinainen tapa, uskomus, peritty poliittinen etuoikeus - on kokenut olemassaolonsa aikana, kun lasketaan yhteen se hartauden ja kunnioituksen määrä, mikä siihen on uhrattu sukupolvien aikana, silloin rupeaa näyttämään röyhkeältä korvata sellainen ikivanha asia uutuudella ja asettaa sel­ lainen määrä kunnioitusta ja hartautta vastakkain vasta kehittyvän ja juuri maailmaan ilmaantuneen kanssa. Nyt alkaa selvitä kuinka tärkeää ihmiskunnalle on hallita mo­ numentaalisen ja antikvaarisen historiankäsityksen lisäksi kolmas historian laji, kriittinen historia. Sekin palvelee elämää. Elääkseen ihmisellä on oltava voimia ja aika ajoin hänen on myös käytettävä niitä murskaamaan ja hajottamaan menneisyys, tuotava se oikeu­ den eteen, tutkittava asia ja lopulta tuomittava se. Jokainen men­ neisyys on tuomion arvoinen: näin ovat asiat, ja inhimillinen heik­ kous ja syyllisyys ovat näytelleet niissä suurta roolia. Oikeus ei täl­ löin istu tuomarina eikä sääli jaa tuomioita, vaan elämä yksin, tuo synkkä, eteenpäin ajava voima, joka kyltymättä tahtoo itseään. Sen tuomio on aina säälimätön ja epäoikeudenmukainen, koska se ei koskaan perustu puhtaaseen tietoon, vaikka useimmissa tapauksissa se olisi yhtäläinen sen tuomion kanssa, jonka itse oikeus antaisi. "Sillä kaikki, mikä syntyy, on myös tuhoutumisen arvoista; siksi olisi pa­ rempi, jos mitään ei syntyisikään"[13]. Vaatii paljon voimia elää, ja unohtaa, miten pitkälle elämä ja epäoikeudenmukaisuus ovat yhtä. Itse Luther oli kerran sitä mieltä, että Jumala loi maailman hajamie­ lisyydessään, sillä jos hän olisi ennalta nähnyt "järeän tykistön", hän olisi jättänyt työn sikseen. Kuitenkin se sama elämä, mikä vaatii unohdusta, vaatii joskus tuon unohduksen tuhoa. Se tahtoo selvit­ tää, kuinka epäoikeudenmukaista jonkin asian, esimerkiksi jonkin etuoikeuden, kastin tai dynastian olemassaolo on ja ansaitseeko se tulla hävitetyksi. Sen menneisyyttä tarkastellaan kriittisesti, sen juu­ ret hävitetään ja kaikki hartaan kunnioituksen aiheet poljetaan maa- han. Tuo on aina vaarallista etenkin elämälle, ja ne ihmiset, jotka palvelevat elämää tuomiten ja tuhoten mennyttä ovat vaarallisia sekä muille että itselleen. Koska olemme aikaisempien sukupolvien tu­ losta, me olemme tulosta myös niiden hairahduksista, intohimoista ja rikoksista eikä tuota ketjua ole mahdollista kokonaan katkaista. Jos kohta tuomitsemmekin menneet virheet ja luulemme olevam­ me niistä vapaat se ei muuta sitä tosiasiaa, että olemme saaneet niis­ tä alkumme. Voimme enintään asettua vastustamaan perittyä luon­ toamme tiedostamalla sen ja voimme lujan itsekurin avulla taistella sisäistä perintöämme vastaan sekä istuttaa itseemme uuden tavan, vaiston, uuden luonnon aiemman näivettämiseksi. Se on yritys an­ taa itselleen, ikäänkuin a posteriori, aiemman sijaan sellainen uusi menneisyys, johon olisi halunnut syntyä. Tuollainen yritys on aina vaarallinen, koska on vaikeaa löytää rajaa menneisyyden kieltämi­ selle ja koska toinen luonto on tavallisesti ensimmäistä heikompi. Aivan liian usein sattuu, että tiedämme, mikä on hyvää, mutta emme tee sitä, koska tiedämme myös, mikä on parempaa voimatta sitä teh­ dä. Mutta silloin tällöin saavutamme myös voittoja, ja kriittistä his­ toriaa elämän vuoksi käyttäville taistelijoille on olemassa eräs mer­ kittävä lohtu: ensimmäinen luonto oli kerran toinen, ja että jokai­ sesta voitollisesta toisesta luonnosta tulee vielä ensimmäinen.

4

Näin historia voi palvella elämää. Jokainen ihminen ja kansa tarvit­ see päämääriensä, voimiensa ja tarpeittensa mukaan joko monu­ mentaalista, antikvaarista tai kriittistä historiatietoa menneestä. Tätä tietoa ei tarvita vain elämää katselevia puhtaita ajattelijoita tai niitä tiedonjanoisia yksilöitä varten, joita pelkkä tieto tyydyttää ja joille sen kasaantuminen on tavoite sinänsä, vaan sitä tarvitaan aina ja ainoastaan elämän päämääriin ja se on niiden hallinnassa ja johdos­ sa. Kunkin aikakauden, kulttuurin ja kansan luonnollinen suhde historiaan on tämä; nälkä sen synnyttää, tarpeitten aste säätelee sitä, ja sitä rajoittavat sen sisäiset, plastiset voimat. Tietoa menneestä on kaikkina aikoina kaivattu tulevaisuuden ja nykyisyyden tarpeisiin eikä suinkaan nykyisyyden heikentämiseen tai elinvoimaisen tule­ vaisuuden tuhoamiseen. T ämä lienee yhtä ilmiselvää kuin itse to­ tuuskin ja tulee ilmeiseksi myös sille, joka ei ole saanut siitä histori­ allista todistusta. Katsahdetaan nyt nopeasti omaan aikaamme! Säikähtyneinä käännymme siitä pois. Mihin on kadonnut kaikki se selvyys, luon­ nollisuus ja puhtaus, mikä kuuluu elämän ja historian suhteeseen? Miten levottomana ongelma nyt vellookaan silmiemme edessä! Onko vika meissä tarkkailijoissa? Vai onko jokin kolmas voima, kenties vihamielinen tähtikuvio, muuttanut elämän ja historian suhteita? Osoittakoot toiset, että olemme nähneet väärin, itse kerromme vain sen, minkä näemme: siellä näkyy kirkas ja voimakas tähti ja kuvia­ kin on tosiaan muuttunut - tiede, tarkemmin sanoen vaatimus his­ torian tieteellisyydestä on sitä muuttanut. Nyt eivät elämän vaati­ mukset yksin hallitse ja hillitse tietoa menneestä, nyt on kaikki rajat rikottu ja kaikki mikä ikinä on ollut, vyöryy modernin ihmisen päälle. Kaikki näkökulmat on käännetty takaisin tulemisen alkuun, takai­ sin loputtomuuteen. Tällaista valtavaa näytelmää, mitä yleismaail­ mallisen tulemisen tiede, historia, nyt esittää ei ole aiemmin nähty, vaikka sen mottona on tuhoisan rohkea fiat veritas, pereat vita (to­ tuus voittakoon, vaikka elämä tuhoutuu). Tahdon seuraavaksi kuvata niitä henkisiä tapahtumia, jotka ny­ kyaikainen ihminen tuossa tilassa mielessään kokee. Historiallinen tieto virtaa sinne ehrymättömistä lähteistä jatkuvana virtana, mer­ killiset ja toisilleen yhteensopimattomat voimat pääsevät valloilleen, muistin portit avautuvat, mutta eivät tarpeeksi levälleen. Luonto koettaa ottaa vastaan, järjestää ja kunnioittaa näitä outoja vieraita, mutta ne ovat keskenään ristiriidassa. Tuhon välttääkseen ihmisen on välttämätöntä pidättää ja hallita niitä. Totuttautumisesta tuollai­ seen tulee vähitellen toinen luonto, vaikka se onkin ilmiselvästi pal­ jon heikompi, levottomampi, alhaisempi ja epäterveempi kuin en­ simmäinen. Sen seurauksena nykyaikainen ihminen raahaa muka­ naan suurta tiedon kivikuormaa, jonka kolina aika ajoin kuuluu, kuin eräässä sadussa[14] , hänen sisältään. Tuo ääni paljastaa nykyaikai­ sen ihmisen luonteenomaisimman piirteen: sen huomattavan vas­ takohtaisuuden, mikä vallitsee hänen sisimpänsä ja ulkoisen olemuk­ sensa välillä ja päinvastoin - vastakohtaisuus, mistä varhaiset kansat eivät tienneet mitään. Tieto, joka niellään suurelta osin ilman nä­ läntunnetta, jopa vastoin tarpeita, ei enää toimi ulkomaailmalle hah­ moa-antavana motiivina, vaan pysyy piilossa sisäisessä maailmassa. Moderni ihminen pitää kumman ylpeänä tuota tilaansa ainutlaa­ tuisen 'todellisena subjektiivisuutenaan'. Sitten sanotaan: minussa on sisältöä, vain muoto puuttuu. Tuollaista vastakohtaisuutta ei kui­ tenkaan voi mitenkään soveltaa eläviin olentoihin. Ja juuri siksi ny­ kykulttuurimme ei ole elävä, koska sitä ei voida ymmärtää ilman tuota vastakohtaa. Se ei ole lainkaan todellista kulttuuria, vaan erään­ laatuista tietoa kulttuurista. Sillä on kyllä ajatus ja tunne kulttuuris­ ta, mutta ei mitään niistä kumpuavia kulttuurisaavutuksia. Toisaal­ ta se, mikä innoittaa sen näkyvää toimintaa on useimmiten vain pelkkää konventiota, säälittävää matkimista, jopa julma pilakuva. Herkkyys kulttuurin viljelyyn on täten sisäistetty, ja se on kuin ko­ konaisia kaniineja ahminut boa-käärme, joka nyt makaa hiljaa ja kauan auringossa vältellen kaikkea tarpeetonta liikettä. Tuo 'sisäi- nen' prosessi on nyt se asia itse, mikä todella tekee kulttuurin. Toi­ vottavaa olisi, ettei tuollainen kulttuuri kuolisi ummetukseen. Ku­ vitellaanpa kreikkalainen tarkkailemassa sitä: hän huomaisi, että il­ maukset 'koulutettu' ja 'historiallisesti koulutettu' kuuluvat yhteen merkiten samaa ja eroavat toisistaan vain pituudessa. Jos hän sanoisi jonkun olevan hyvin koulutetun ja kuitenkin samalla historiallisesti kouluttamattoman, nykyihminen ajattelisi kuulleensa väärin ja pu­ distaisi päätään. Tuo ei-niin-kaukana menneisyydessä elänyt, juhlit­ tu pieni kansa - tarkoitan taas kreikkalaisia - piti voimainsa kukois­ tuskaudella lujasti kiinni epähistoriallisesta rajustaan. Jos nykyihmi­ nen taikakeinoin siirrettäisiin antiikin Kreikkaan, hän luultavasti pitäisi kreikkalaisia hyvin 'kultivoitumattomina'. Tuo havainto teki­ si hyvin varjellun nykykulttuurin salaisuuden julkisesti naurunalai­ seksi, koska meillä uudenaikaisilla ihmisillä ei ole mitään omaa. Vain ottamalla omiksemme entiset ajat, tavat, taiteet, filosofiat, uskon­ not ja tiedon saamme huomiota osaksemme. Olemme kuin kävele­ viä tietosanakirjoja joukkoomme joutuneen kreikkalaisen silmissä. Tietosanakirjojen arvo perustuu täysin niiden sisältöön, ei ulkokuo­ reen, sidontaan ja kansiin. Niinpä myös koko nykykulttuuri on 'si­ sällistä'; sen kirjan kanteen on kirjansitoja painanut jotain tähän tapaan: 'Sisällisen kulttuurin käsikirja ulkokohtaisille barbaareille'. Tämä sisäisen ja ulkoisen välinen vastakohtaisuus tekee sitäpait­ si ulkoisen barbaarisemmaksi kuin se olisi sellaisella primitiivisellä kansalla, joka kehittyisi itsestään sopusoinnussa alkukantaisten tar­ peittensa kanssa. Onko luonnolla keinoja puolustautua ulkoisen lii­ allista painettaa vastaan? Vain yksi: koettaa pitää sen vaikutus mah­ dollisimman vähäisenä, työntää se äkkiä sivuun ja tukahduttaa se alkutekijöihinsä. Tästä syntyy tapa olla ottamatta todellisia asioita vakavasti, näin syntyy heikkoja persoonallisuuksia, joihin todellinen ja olemassaoleva tekee niin vähäisen vaikutuksen. Näin tullaan en­ tistä piittaamatcomammiksi ulkoisista seikoista, ja ottaen lukuun, että uusien ärsykkeiden jatkuvasti stimuloima muisti siististi varas­ toi tietämisen arvoista aineistoa, kuilu sisällön ja muodon välillä koko ajan laajenee, jolloin herkkyys barbariaan katoaa täysin. Kansan kulttuuri tuon barbarian vastakohtana oli uskoakseni kerran määri­ telty kansan elämän kaikkia ulkoisia ilmauksia ilmentäväksi yhte­ näiseksi taidetyyliksi eikä tätä määritelmää pidä ymmärtää väärin ikäänkuin kysymyksessä olisi vain barbarismin ja 'hienon tyylin' vastakohtaisuus. Ei, vaan sillä tarkoitetaan sitä, että kulttuurikansan täytyy todella olla yksi elävä kokonaisuus, se ei saa surkeasti hajota sisältöön ja muotoon. Hänen, joka tahtoo edistää kansansa kulttuu­ ria, tulee vaalia tuota yhtenäisyyttä ja yhtyä todellisen kulttuurin rakentajiin tuhoamaan nykyaikaista keinokulttuuria. Hänen tulee pohtia miten historiasta sairastuneen kansan terveys palautetaan sekä sitä, miten kansa voi saada vaistonsa ja kunniansa takaisin. Itseasiassa puhun meistä itsestämme, nykypäivän saksalaisista. Me, jos ketkä olemme saaneet kärsiä heikoista persoonallisuuksista ja sisällön ja muodon vastakohtaisuudesta. Muoto yleensä tuo mie­ leemme totunnaisuuden, tekopyhyyden, valepuvun, ja jos sitä ei suoranaisesti vihata, ei sitä ainakaan rakasteta. Meillä on epätavalli­ sen voimakas pelko sekä totunnaisuus-sanaa että sen ilmaisemaa asiaa kohtaan. Se ajoi saksalaiset erilleen ranskalaisesta koulukunnasta, sillä he halusivat tulla luonnollisemmiksi ja sitä tietä saksalaisem­ miksi. Mutta tuo 'sitä tietä' johtikin väärään päätelmään. Ensin he pakenivat totunnaisuuden koulua ja kulkivat omia teitään eivätkä pohjimmiltaan kuitenkaan tehneet muuta kuin matkivat huoletto­ masti ja huolimattomasti aiemmin tarkasti ja onnistuneestikin jäl­ jittelemäänsä esikuvaa. Nyt nämä laiskimukset nojaavat epätarkasti kopioituihin ranskalaisiin konventioihin - siitä todistavat kaikki heidän tekemisensä ja toimensa, keskustelunsa, vaatetuksensa ja ylei­ nen elämäntapansa. Luultiin, että voitiin palata luonnollisuuteen, vaikka noudatettiin helppouden ja mukavuuden vaatimuksia. Itse­ hillintä oli minimissään. Ei tarvitse kuin kävellä minkä tahansa sak­ salainen kaupungin läpi: nähdään konventioita, jotka eivät ole mi­ tään muuta kuin vieraiden kansojen kansallisten piirteiden kääntö­ puoli. Kaikki on väritöntä, kulunutta, sotkuista ja huonosti jäljitel­ tyä. Jokainen tekee mitä haluaa, ja se, mistä pidetään ei ole koskaan voimallista ja hyvin harkittua, vaan jokainen seuraa ensin kiireen, sitten yleismaailmallisen helppouden ja mukavuuden ohjeita kiih­ keästi. Vaatekappale, jonka suunnittelu ei vaadi erityistä älyä eikä pitkällistä valmistamista, ja joka on huono ulkomaisen mallin jälji­ telmä, on saksalaisille osa saksalaista muotia. Muodontaju hylätään ilman pienintäkään epäilystä, sillä onhan meillä sisällöntaju ja mei­ tähän voidaan pitää syvällisen subjektiivisuuden mestareina. Tuohon subjektiivisuuteen sisältyy kuitenkin myös syvällinen vaara. Itse sisältö, josta arvellaan, ettei sitä voida nähdä ulkoapäin, saattaa jonain päivänä helposti haihtua eikä kukaan enää huomaa sen puuttumista sen paremmin kuin läsnäoloakaan. Voidaan ajatel­ la, ettei tuo vaara likimainkaan uhkaa saksalaisia, mutta ulkomaa­ laiset saattavat olla jossain määrin oikeassa väittäessään subjektiivi­ suutemme olevan liian heikon ja epäjärjestyneen, jotta se voisi saada aikaan ulkoisen vaikutuksen ja ottaa itselleen muodon. Saksalaisten subjektiivisuus voi olla äärimmäisen vastaanottavaista, vakavaa, voi­ makasta ja syvällistä ja peräti rikkaampaa kuin muiden kansojen, mutta kokonaisuutena ottaen se on heikko, koska sen säikeitä ei ole nivottu lujasti yhteen. Siispä näkyvä teko ei ole subjektiivisuuden totaalisuuden teko ja ilmaus, vaan vain jonkin säikeen heikko ja kehittymätön viritys esiintyä kokonaisuuden puolesta. Tästä syystä saksalaista ei voida arvioida tekojensa perusteella ja siksi hän on yk­ silönä täysin tuntematon vielä toimintansa jälkeenkin. Kuten tiede­ tään, häntä täytyy punnita ajatusten ja tunteitten mukaan - ne löy­ tyvät nykyään hänen kirjallisesta tuotannostaan, ellei nyt sitten, enemmän kuin ennen, uumoilla juhlitun subjektiivisuuden yhä majailevan pienessä, luoksepääsemättömässä temppelissään. On pelättävissä, että ajatukset ja tunteet saattavat vielä kadota ja saksa­ laista kulttuuria jäisi edustamaan vain saksalainen julkean kömpelö ja alistuvan homssuinen ulkokuori. Näkymä on yhtä pelottava kuin kuva subjektiivisuudesta, joka esiintyisi väärin puettuna ja maskee­ rattuna näyttelijänä tai jotain vielä pahempaa. Tämän näyttää Grill­ parzer riippumattomana tarkkailijana oppineen teatterikokemuksis­ taan. "Tunnemme teorioilla", hän sanoo, "ja tuskin enää tiedämme, kuinka tunne ilmaisee itseään aikalaistemme keskuudessa. Opetam- me heille nykyajalle mahdottomia eleitä. Shakespeare on meidät nykyihmiset pilannut"[15]. Tämä on yksittäistapaus ja ehkä sitä on tässä liikaa yleistetty, mutta eikö olisi kauheaa jos yleistys olisi oikeutettu, ja jos tarkkaili­ jalle alkaisi kertyä ylenmäärin yksittäistapauksia? Olisi aivan luhis­ tavaa todeta: me saksalaiset tunnemme vain teorioilla ja abstrakti­ oilla, historia on meidät tuhonnut - väite, joka kyllä tukahduttaisi kaikki kansallisen kulttuurin kasvun versot. Kasvun toive nimittäin syntyy uskosta saksalaisen tunteen aitouteen ja välittömyyteen, us­ kosta tahriintumattomaan ja terveeseen sisäiseen elämään. Mihin panemme toivomme, mihin uskomme, jos niiden lähteet ehtyvät, jos subjektiivisuus on oppinut eleet, tanssin ja maskeerauksen, il­ maisemaan itseään laskelmoiden abstraktioina, ja vähitellen kadot­ tamaan itsensä? Ja miten voi suuri luova henki elää sellaisen kansan keskuudessa, jolla ei enää ole yhtenäistä subjektiivisuutta, vaan on jakaantunut kahtia, sisäisen elämänsä todellisesta kulttuurista vie­ rottaneisiin sivisryneisiin ja sisäiseltä elämältään tavoittamattomiin sivisrymättömiin? Miten voi sellainen henki elää jos kansan hengen yhteys on kadonnut, semminkin kun lisäksi tiedetään, että sitä hen­ keä ovat vääristelleet juuri kansallisella, taiteellisella omallatunnol­ laan rehvastelevat sivisryneet? Joillain yksilöillä saattaa olla keskiver­ toa herkempi ja hienompi arvostelukyky ja maku, mutta se ei ole hänelle eduksi, koska hänen täytyy osoittaa sanansa yhdelle ryhmäl­ le eikä siten saa kansan myötätuntoa osakseen. Halveksuen vulgaa­ rin yläluokan suosiota hän mieluummin kätkisi aarteensa tuntien sydämessään sääliä kaikkia kohtaan. Kansan vaisto ei tule häntä puolitiehen vastaan, turhaan hän kurottaa heitä kohti. Jäljelle ei jää muuta keinoa kuin vihassa käänryä kulttuurimuuria vastaan, haka­ ta sitä ja tuomita se, mikä on hänelle elävänä ja elävää kulttuuria tuottavana olentona alentavaa ja tuhoisaa. Näin hän vaihtaa juma­ lalliset luomisen ja rakentamisen ilot syvälliseen näkemykseen omasta kohtalostaan ja päättää päivänsä yksinäisenä filosofina ja väsyneenä ajattelijana. Hän on tuskallista nähtävää, ja se, joka hänet näkee, tuntee pyhää pakotusta ja sanoo itselleen: häntä on autettava, luon- non ja kansan sielun korkeampi yhteys on palautettava, sisäisen ja ulkoisen välinen kuilu on luotava umpeen välttämättömyyden voi­ malla. Mutta onko näkevällä tähän välineitä olemassa? Eikö hänellä ole muuta kuin tuo syvällinen näkemys, tieto? Sitä lavealle levittä­ mällä hän voi toivoa voivansa istuttaa tunteen tarpeesta, ja kenties jonain päivänä voimakkaasta tarpeesta syntyy voimallinen teko. Et­ tei tästä esimerkistä koskien tarvetta ja tietoa jäisi epäilystä, sanon suoraan, että pyrimme Saksan yhtenäisyyteen sen korkeimmassa merkityksessä, ja siihen päämäärään me tähtäämme kiivaammin kuin poliittiseen uudelleen yhdistymiseen. Se yhteys on saksalaisen hen­ gen ja elämän yhteyttä sen jälkeen, kun olemme heittäneet niskoil­ tamme muodon ja sisällön, subjektiivisuuden (sisäisen elämän) ja totunnaisuuden vastakohtaisuuden.

5

Historian yliannostus näyttää olevan itsekullekin aikakaudelle vaa­ rallista, jopa hengenvaarallista viidellä tavalla. Ensinnäkin se luo sen persoonallisuutta heikentävän sisäisen ja ulkoisen vastakohtaisuu­ den, josta on ollut jo puhetta. Toiseksi, se saa aikakauden kuvittele­ maan, että sillä on hyveistä harvinaisinta, oikeudenmukaisuutta enemmän kuin millään muulla ajalla. Kolmanneksi, se tukahduttaa kansan vaistoja ja estää yksilöitä ja kokonaisuutta kypsymästä. Nel­ jänneksi, se istuttaa vahingollisen uskon vanhoihin aikoihin, uskon, että nyt ollaan perässätulijoita, epigoneja. Viidenneksi, aikakausi alkaa ajatella itsestään vaarallisen ironisesti ja sen jälkeen sitäkin vaarallisemmin, kyynisesti. T ämä synnyttää elämää halvaannutta­ vaa ja tuhoavaa, järkevää ja käytännöllistä itsekeskeisyyttä. Palattakoon ensimmäiseen kohtaan; moderni ihminen kärsii heikontuneesta persoonallisuudesta. Samoin kuin keisariajan roo­ malainen muuttui epäroomalaiseksi suhteessa häntä palvelevaan maailmaan, samoin kuin hän hukkui ulkomaalaisvirtaan ja degene­ roitui yleismaailmallisten palvontamenojen ja taidekarnevaalien humussa, samoin täytyy käydä nykyihmiselle, joka sallii historia­ maalareitten jatkuvasti valmistaa hänelle maailmannäyttelyitä. Hä­ nestä on tullut vaeltava katsoja ja hän on joutunut siihen tilaan, missä eivät edes suuret sodat ja vallankumoukset liikuta häntä vähääkään. Sodat eivät ole edes ohi, kun niistä on jo painettu satoja tuhansia sivuja, mitkä on tarjoiltu historian nälkäisten ruokapöytään viimei­ simpänä herkkuruokana. Tuosta soittimesta ei oikein lähde ilmoille voimakasta ja täyttä sointia, vaikka sitä kuinka soitettaisiin, sen soin­ nut kuolevat heti ja ovat hetkessä muuttuneet vaisuksi historian kai­ uksi. Moraalilla ilmaistuna: enää ei kyetä pitämään kiinni ylevästä, teot ovat hetken purkauksia, eivät vyöryvää ukkosta. Sattukoon suu­ rin tai ihmeellisin tapaus - sen täytyy kuitenkin laskeutua äänettö­ mänä manalaan. Taide näet pakenee sillä hetkellä, kun tekoja ale­ taan historialla peitellä. Ihmistä, joka haluaa ymmärtää ja arvioida kaiken hetkessä sen sijaan, että hänen pitäisi tajuta yhtä hyvin käsit­ tämätön kuin yleväkin pitkän kamppailun jälkeen, voidaan kutsua älykkääksi vain Schillerin antamassa mielessä, kun hän puhuu "jär­ kevän ihmisen järkevyydestä"[16]. Sen mukaan on sellaisia asioita, joi­ ta järkevä ihminen ei näe, mutta jotka lapsikin näkee ja on asioita, joita hän ei kuule, mutta jotka lapsikin kuulee, ja juuri nuo asiat ovat kaikista tärkeimpiä. Koska hän ei ymmärrä niitä, hänen ym­ märryksensä on lapsenkin ymmärrystä lapsellisempi ja yksinkertais­ takin yksinkertaisempi siitä huolimatta, että hänen historiallisessa kokemuksessaan on paljon kerrostumia ja hän pystyy virtuoosimai­ sesti selvittämään pahimmatkin (historian) sekaannukset. Näin on, koska hän on hävittänyt ja kadottanut vaistonsa. Menetettyään luot­ tamuksensa 'jumalaiseen eläimeen' hän ei järkensä horjuessa voi enää päästää ohjaksia käsistään ja hänen pelottava tiensä suuntautuu au­ tiomaihin. Yksilönä hän tulee epävarmaksi eikä enää uskalla uskoa itseensä, vaan uppoaa omaan subjektiivisuuteensa eli oppineisuu­ tensa valveuneen, millä ei ole mitään ulkoista vaikutusta - se on oppineisuutta, josta ei synny elämää. Jos häntä katsotaan ulkopuo­ lelta, nähdään miten historian aikaansaama vaistojen kato on muut­ tanut hänet lähes pelkiksi abstaktioiksi ja varjoiksi. Kukaan ei uskal­ la näyttäytyä hänenlaisenaan, vaan naamioi itsensä sivistyneeksi, tutkijaksi, runoilijaksi tms. Jos naamioista pidetään kiinni uskoen, että nyt ollaan tosissaan eikä missään nukketeatterissa - koska se on vakavaa - huomataan, että meillä ei ole muuta kuin riepuja ja rihka­ maa käsissä. Siksi kukaan ei enää saa antaa pettää itseään, vaan on huudettava: "Takit pois tai olkaa sitä, miltä näytätte!" Tuollaisten jalojen vakavikkojen ei pidä sallia muuttua Don Quijoteiksi, sillä heillä on parempaakin tekemistä kuin törmäillä tuulimyllyihin. Heitä on kuitenkin pidettävä tarkasti silmällä ja aina, kun nähdään naa­ mio, huudettava: "Seis! Kuka siellä?" ja revittävä naamio kasvoilta. Outoa, eikö vain! Olisi nimittäin voinut kuvitella, että historia roh­ kaisisi ihmisiä olemaan rehellisiä, vaikkakin vain rehellisiä narreja. Ennen näin olikin, mutta ei enää nykyaikana. Historiallinen taju ja porvarillinen päällystakki hallitsevat aikaamme. 'Vapaata persoona!- lisuutta' julistetaan kovaäänisesti, mutta persoonallisuuksia ei näy, saati sitten vapaita sellaisia, näemme vain arasti naamioituja univer­ saali-ihmisiä. Yksilöllisyys on vetäytynyt kuoreensa, ulkopuolelta se on tullut näkymättömäksi, tosiasia, mikä panee miettimään voisiko olla niin, että tässä on syitä ilman vaikutuksia. Vai tarvitaanko eu­ nukkiarmeija vahtimaan suurta historiallista haaremia? Heitä to­ dellakin luonnehtisi täydellinen objektiivisuus. Näyttää näet siltä, että tarkoituksena on vahtia historiaa niin, ettei siitä syntyisi mitään muuta kuin lisää historiaa eikä ainakaan mitään todellisia tapahtu­ mia! Halutaan ikäänkuin varmistaa, ettei historia tee yhdestäkään persoonallisuudesta vapaata, so. vilpitöntä itseään ja toisia kohtaan sanoissa ja teoissa. Vain sellaisella vilpittömyydellä ja totuudellisuu­ della voi nykyihmisen tuska ja sisäinen surkeus päästä päivänvaloon. Vain sellaisella vilpittömyydellä voivat tavanomaisen peittelyn ja naamioitumisen sijaan astua todelliset lohdun tuojat, taide ja us­ konto ja ryhtyä yhdessä istuttamaan kulttuuria, joka vastaa todelli­ sia tarpeita eikä, kuten nykykoulutus opettaa tekemään, petä itse­ ään näiden tarpeiden edessä ja tule siten ilmivalheeksi. Millaiseen epäluonnolliseen, keinotekoiseen, arvottamaan tilaan joutuukaan tieteistä vilpittömin, alaston filosofia-jumalatar aikana, jolloin kärsitään "yleisestä koulutuksesta!" Tuossa pakotetussa ulkoi­ sen yhdenmukaisuuden maailmassa se rypistyy yksinäisen kulkijan oppineeksi monologiksi, yksilön sattumanvaraiseksi oikuksi, kama­ rin piilon salaisuudeksi tai akateemisten ukkojen ja lasten harmitto­ maksi rupatteluksi. Kukaan ei uskalla toteuttaa filosofian lakia itses­ sään, kukaan ei elä filosofisesti sen yksinkertaisen lojaalisuuden mukaan, mikä pidätti antiikin ihmistä pysymään stoalaisena missä hän ikinä olikin, mitä ikinä hän tekikin, kun kerran oli vannonut uskollisuutta Stoalle. Nykyfilosofointi on poliittista ja virallista, sitä rajoittavat hallitukset, kirkko, yliopistot, tavat ja pelkuruus oppinei­ suuden edessä. Se ei tee muuta kuin huokailee 'jospa vielä' tai tietää 'olipa kerran'. Historiallisessa kulttuurissa ei filosofialla ole oikeuk­ sia jos se pyrkii olemaan enemmän kuin pidättyväistä tietämistä il­ man toimintaa. Jos nykyihmisellä olisi hiukankaan rohkeutta ja päät- täväisyyttä, jos hän ei olisi pelkkä subjektiivinen olento vihassaan­ kin, hän karkottaisi filosofian mielestään kokonaan, mutta nykyti­ lassaan hän tyytyy kainosti peittämään alastomuutensa. Ja kuiten­ kin ihmiset ajattelevat, kirjoittavat, painavat kirjoja, puhuvat, opet­ tavat filosofiaa - sen verran on hyväksyttävää tehdä, mutta tekojen, elämän maailmassa on toisin, siellä sallitaan vain yksi asia ja kaikki muu on yksinkertaisesti mahdotonta - näin määrää historiallinen kulttuuri. Joutuu kysymään, onko ihmisiä enää olemassakaan, vai­ ko vain ajattelu-, kirjoitus-, ja puhekoneita? Goethe sanoi kerran Shakespearesta[17]: "Kukaan ei niin halveksi­ nut ulkoista pukeutumista kuin hän, hän näet hyvin tiesi ihmisen sisäisen pukeutumisen, ja siinä kaikki ovat samanlaisia. Sanotaan, että hän kuvasi roomalaisia loistavasti, mutta en ole samaa mieltä, sillä roomalaiset eivät ole muuta kuin englantilaisia luihin ja ytimiin asti, ja englantilaiset ovat tosiaan ihmisolentoja kiireestä kantapää­ hän ja roomalainen tooga sopii heille kuin valettu". Nyt joudutaan kysymään eikö olisi mahdollista esittää meidän kirjalliset piirimme, julkiset henkilömme, virkamiehemme tai poliitikkomme roomalai­ sina. Ei, se ei käy, koska he eivät ole ihmisolentoja, vaan ruumiillis­ tuneita kokoomateoksia, konkretisoituneita abstraktioita. Jos heillä on omaa luonnetta se on haudattu niin syvälle, ettei se pääse päi­ vänvaloon. Jos he ovat ihmisiä, he ovat sitä vain sille, joka 'tutkii syvyyksiä' (fysiologille). Toisille he ovat jotain muuta, eivät ihmisiä eivätkä eläimiä tai jumalia, vaan historiallisen kulttuurin luomuk­ sia, rakennetta, kuvia, muotoa ilman todistettavaa sisältöä ja, ikävä kyllä, muodoltaan huonosti suunniteltuja ja vieläpä yhdenmukai­ sia. Juuri tältä kannalta on seuraava väitteeni ymmärrettävä ja arvi­ oitava: vain voimakkaat persoonallisuudet voivat kestää historiaa, heikot se hävittää. Näin se on, koska historia sekoittaa tunteet ja herkkyyden, jos ne eivät itse ole tarpeeksi vahvoja arvioimaan men­ nyttä. Se, joka ei enää uskalla luottaa itseensä, vaan tahdottomasti kysyy historialta 'miten minun pitäisi nyt tuntea?' näkee arkuutensa tekevän hänestä näyttelijän ja hän huomaa omaksuvansa roolin, montakin, ja näyttelevän niitä sen vuoksi huonosti ja pinnallisesti. Ihmisen ja hänen historian tutkimustensa välinen yhteneväisyys häviää. Kohtaamme suurisuisia, pikkumaisia tyyppejä seurustelemas­ ta roomalaisten kuin vertaistensa kanssa, ja he penkovat kreikkalai­ sen runouden tähteitä ikäänkuin nekin olisivat heille leikeltäväksi tuotu ruumis, yhtä arvottomia kuin heidän oma kirjallinen ruumiinsa vain saattaa olla. Oletetaan, että eräs heistä tutkii Demokritosta. Tekee mieli kysyä: miksei aivan yhtä hyvin Herakleitosta, Filonia, Baconia tai Descartesia? - tai ketä tahansa. Ja miksi tutkimuksen kohteen täytyy olla joku suuri filosofi? Miksei runoilija tai puhuja? Miksi yli­ päänsä nimenomaan joku kreikkalainen, miksei yhtä hyvin englan­ tilainen tai turkkilainen? Eikö menneisyys ole riittävän suuri, jotta sieltä löytyisi sellaista mihin verrattuna tutkijat eivät olisi niin nau­ rettavia olentoja? Mutta, kuten sanottua, he ovat eunukkirotu, ja eunukillehan jokainen nainen on samanlainen, vain nainen, nai­ nen itsessään, ikuisesti saavuttamaton - niinpä on samantekevää, mitä he tutkivat niin kauan kuin historiaa pidetään kauniin "objek­ tiivisena", sillä ne, jotka niin tekevät eivät pysty itse tekemään histo­ riaa. Ja koska ikuisesti naisellinen ei koskaan vedä heitä ylöspäin, vaan he kiskovat sen alas luokseen ja olemalla sukupuolettomia te­ kevät myös historiasta sukupuolettoman. Jotta kukaan ei ottaisi va­ kavasti historian vertaamistani ikuisesti naiselliseen, riennän teke­ mään selväksi, että pidän historiaa Ikuisesti Miehekkäänä. Histori­ an koulutuksen saaneille lienee täysin yhdentekevää kumpaa se on, koska he itse eivät ole miehiä eivätkä naisia, eivät edes hermafrodiit­ teja, vaan aina ja vain sukupuolettomia olentoja, tai sivistyneemmin ilmaistuna, ikuisesti objektiivisia. Kun persoonallisuus edellä kuvatulla tavalla tyhjennetään sub­ jektiivisuudesta ja siitä tulee objektiivinen, mikään ei voi siihen enää vaikuttaa. Jotain hyvää ja oikeaa voidaan saada aikaan runoudessa, musiikissa, mutta aikakauden tyhjä kulttuuriyleisö katsoo teoksen taa ja kysyy tekijänsä historiaa. Jos hän on jo luonut joitain teoksia, historioitsija säntää paikalle ja selvittää hänen menneisyytensä ja näkyvissä olevan tulevan kehityksen, asettaa hänet toisten taiteili­ joiden rinnalle vertailtavaksi, arvostelee hänen aihevalintojaan ja aiheen käsittelyään. Hän hajottaa taiteilijan osiin, tekee hänestä kokonaisarvion, antaa nuhteita sekä neuvoja tulevan tuotannon suunnasta. Mitä hämmästyttävimpiä töitä voidaan luoda - histori­ allisesti sukupuolettomat ovat aina joukolla valmiina neuvomaan niiden tekijää jo kaukaa. Kaiku kuullaan välittömästi, mutta aina kritiikkinä, vaikka kriitikko ei vielä hetki sitten edes voinut uneksia teoksen mahdollisesta syntymisestä. Teos ei koskaan tuota mitään vaikutusta, vaan vain 'kritiikin', ja tuolla kritiikilläkään ei ole mi­ tään muuta vaikutusta kuin jatkokritiikki. Niin syntyy yhteinen so­ pimus pitää monien kritiikkien saamista menestyksen merkkinä, niiden vähäisyyttä tai puutetta epäonnistumisena. Pohjimmiltaan kaikki pysyy ennallaan, ihmisillä on hetkellisesti jotain uutta pu­ heenaihetta ja sitten vielä uudempaa samalla, kun tekevät sitä, mitä ovat aina tehneet. Kriitikkojemme historiallinen kulttuuri ei enää salli mitään vaikutusta sen oikeassa, elämän ja toiminnan merkityk­ sessä. Heti he painavat imupaperinsa mustimmankin kirjoituksen päälle, kauneimmankin piirroksen he tärvelevät 'korjaavilla' sivelti­ menvedoillaan. Ja siinä kaikki sillä erää. Mutta heidän kriittiset ky­ nänsä eivät koskaan väsy, sillä he ovat menettäneet otteensa niihin, ne ohjaavat heidän käsiään, eivät he niitä. Nykypersoonallisuuden heikkous paljastuu juuri tästä kritiikin ylettömyydestä, itsehillinnän puutteesta, siitä mitä roomalaiset nimittivät impotentiaksi.

6

Jättäkäämme nyt heikkous sikseen ja kääntäkäämme huomiomme nykyaikaisen ihmisen paljon ylistettyyn voimakkuuteen. Kysykääm­ me se tuskallinen kysymys, onko hänellä tunnetun historiallisen 'ob­ jektiivisuuden' nojalla oikeutta kutsua itseään voimakkaaksi, so. oi­ keudenmukaiseksi, vieläpä oikeudenmukaisemmaksi kuin muiden aikojen ihmiset olivat. Onko niin, että tuo objektiivisuus saa alkun­ sa oikeudenmukaisuuden voimistuneesta tarpeesta ja vaatimukses­ ta? Vai johtuuko se vallan muista syistä, syntyykö se kenties halusta oikeuteen? Houkutteleeko se - liian imartelevana - vahingolliseen ennakkoluuloon nykyihmisen hyveellisyydestä? Sokrates piti lähes hulluutena kuvitella olevansa hyveellinen olematta sitä todella. Sel­ lainen harha on varmasti vaarallisempi kuin se päinvastainen har­ hakuvitelma, että on jonkin virheen tai paheen uhri. Jälkimmäises­ sä tapauksessa on sentään mahdollista tulla paremmaksi, edellisessä sitävastoin ihminen tai aikakausi tulee päivittäin pahemmaksi - täs­ sä tapauksessa epäoikeudenmukaisemmaksi. Kukaan ei tosiasiassa voi vaatia kunnioitustamme enempää kuin hän, jolla on pyrkimys ja voimaa oikeudenmukaisuuteen, sillä kor­ keimmat ja harvinaisimmat hyveet liittyvät siinä yhteen ja katoavat siihen kuin pohjattomaan mereen, jota joka suunnalta virtaavat joet ruokkivat. Tuomarin oikeuksin varustetun oikeudenmukaisen ihmi­ sen käsi ei enää vapise, kun hän pitelee vaakaa ja asettaa painoja painojen päälle vähääkään itsestään piittaamatta, hänen silmänsä ovat kirkkaat hänen nähdessään painojen nousevan ja laskevan, hänen äänensä ei ole karkea eikä se sorru, kun hän julistaa tuomionsa. Jos hän olisi tiedon kylmä demoni, hän levittäisi ympärilleen kammot­ tavan pelottavaa ja jäistä, yli-ihmismäistä majesteetillisuutta, jota meidän olisi pelättävä eikä kunnioitettava. Mutta koska hän on ih­ minen ja kuitenkin koettaa nousta huolettomasta epäilystä tiukkaan varmuuteen, suvaitsevasta helläkätisyydestä 'sinun täytyy' moraali­ käskyyn, jalomielisyyden harvinaisesta hyveestä kaikista harvinaisim- paan, oikeudenmukaisuuden hyveeseen. Koska hän muistuttaa tuo­ ta demonia ja on kuitenkin alunperin vain surkea ihmisolento, ja ennen kaikkea, koska hänen täytyy koko ajan maksaa hyvitystä ih­ misyydestään, ja koska hänen voimiaan traagisesti kuluttaa mahdo­ ton hyve - kaikki tämä nostaa hänet yksinäiseen korkeuteen ihmis­ lajin kunnioitettavimpana esikuvana. Hänen päämääränsä on to­ tuus, ei minään kylmänä totuutena, jolla ei ole seurauksia, vaan sään­ televänä ja rankaisevana totuutena, ei sellaisena totuutena, joka on yksilön itsekkäässä omistuksessa, vaan pyhänä oikeutena kääntää nurin itsekkäiden omistusten rajapyykit, sanalla sanoen, ihmiskun­ taa tuomitsevana totuutena, eikä esimerkiksi minään yksittäisen metsästäjän sieppaamana saaliina. Usein totuuden etsintää ylistetään huolettomasti, mutta siinä on suuruutta vain jos etsijällä on vilpitön ja ehdoton tahto oikeudenmukaisuuteen. Totuudenetsintä perustuu yksin siihen, vaikka suuri joukko erilaisia motiiveja, joilla ei ole mi­ tään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa voi sitä ohjata, kuten esimerkiksi uteliaisuus, ikävystymisen välttäminen, kateus, turhamai­ suus tai huvittelunhalu. Maailma näyttää olevan täynnä 'totuutta palvelevia' ihmisiä, vaikka heillä ei ole oikeudenmukaisuuden hy­ vettä. Vielä harvemmin tuo hyve tunnustetaan ja melkein aina sitä vihataan. Toisaalta hyveellisiltä näyttävät otetaan yleensä vastaan suureellisin kunnianosoituksin. Totuus on, että harvat palvelevat totuutta, koska harvoilla on puhdas tahto oikeudenmukaisuuteen, ja noista harvoista aniharvoilla on voimia olla todella oikeudenmu­ kaisia. Tahto ei mitenkään yksin riitä, ja kaikista kamalimmat ih­ miskunnan kärsimykset ovat niiden aiheuttamia, joilla on ollut pyr­ kimys oikeudenmukaisuuteen, mutta joilla ei ole ollut voimaa tuo­ mita. Tästä johtuu, ettei mikään muu edistäisi yleistä hyvinvointia niin paljon kuin oikean tuomion siementen kylväminen mahdolli­ simman laajalle, jolloin fanaatikko erottuisi tuomarista ja sokea oi­ keudenhalu tietoisesta kyvystä jakaa oikeutta. Mistä sitten löydet­ täisiin keinot oikeudenkäytön voiman istuttamiseksi? Puhuttaessa totuudesta ja oikeudesta, ihmiset jäävät aina pelokkaan epätietoi­ suuden valtaan puhuuko heille fanaatikko vaiko tuomari. Siksi heil- le täytyy myös antaa anteeksi, jos he ovat aina toivottaneet lämpi­ mästi tervetulleiksi ne, joilla ei ole tahtoa eikä voimaa tuomita, ne jotka ovat ottaneet tehtäväkseen etsiä 'puhdasta, itseriittoista tietoa' tai totuutta, joka ei johda mihinkään. On monia totuuksia, jotka ovat yhdentekeviä, on ongelmia, jotka eivät vaadi ratkaisua, saati sitten uhrauksia. Välinpitämättömyyden ja vaarattomuuden turva­ alueella ihmisestä saattaa hyvinkin tulla tiedon kylmä demoni. Ja kuitenkin, vaikka suotuisina aikoina suuri joukko tutkijoita muut­ tuu demoneiksi, on onneksi aina mahdollista, että silloin puuttuu tiukka oikeudenmukaisuuden taju, so. niinsanotun totuudenetsin­ nän jalo ydin. Tarkastellaan nyt millainen on tämän päivän historian virtuoo­ si. Onko hän aikansa oikeudenmukaisin ihminen? Tottahan hän on kehittänyt itselleen sellaisen hienotunteisuuden ja herkkyyden, ettei mikään inhimillinen ole hänelle vierasta. Hänen lyyransa kielillä soivat sopusointuisin sävelin mitä erilaisimmat aikakaudet ja henki­ löhahmot. Hänestä on tullut passiivinen intrumentti, jonka soin­ nut soivat kaikuna toisissa soittimissa, kunnes koko aikakauden il­ mapiirin täyttää noiden herkkien kaikuäänten sekava sointi. Kuu­ lostaisi kuitenkin siltä, että se on vain alkuperäisen historiallisen soinnin harmoniaa, sen kiinteys ja voimakkuus ei ole enää kuulta­ vissa noissa hennoissa, mutta korviin pistävissä värähtelyissä. Alku­ peräisessä soivat teot, kärsimykset ja kauhut, tämä sitävastoin vain tuudittelee meitä tehden meistä velttoja katsojia ikäänkuin Eroica­ sinfonia olisi sovitettu kahdelle huilulle torkkuvien oopiuminpolt­ tajien huviksi. Nyt olemme siinä asemassa, että voimme arvioida, missä suhteessa nämä virtuoosit ovat nykyihmisen vaatimukseen korkeammasta ja puhtaammasta oikeudenmukaisuudentajusta. Tämä hyve ei ole koskaan miellyttävä eikä se sisällä kiihottavan lu­ moavia tunnekuohuja, se on ankara ja pelottava. Kuinka alhaalla asteikossa jalomielisyyskin on siihen verrattuna, ja sitäkin on vain hyvin harvalla historiantutkijalla! Paljon useampi pystyy vain suvait­ sevaisuuteen antaen tapahtuneen jäädä voimaan tai sitten he selitte­ levät, laimentelevat ja kaunistelevat tapahtunutta siinä oikeassa us- kossa, että oppimaton tulkitsee laimean äänensävyn ja lempeän tuo­ mion todisteeksi oikeudenmukaisuudesta. Itseasiassa vain suurempi voima voi tuomita, ja heikkouden onkin oltava suvaitsevainen, ellei se aio tekopyhästi teeskennellä voimaa ja muuttaa istuvaa oikeutta näyttelijäksi. Jäljelle jää pelottava historiantutkijain laji; he ovat te­ hokkaita, ankaria ja rehellisiä luonteeltaan, mutta pikkusieluisia, heillä on tahtoa oikeudenmukaisuuteen sekä pontta oikeuden jaka­ miseen, mutta kaikki heidän tuomionsa ovat vääriä, jokseenkin sa­ masta syystä kuin tavallisten tuomioistuinten valamiesten ovat. Kuin­ ka epätodennäköistä siis onkaan, että todellisista kyvyistä olisi his­ toriantutkimuksessa ylitarjontaa! Semminkin jos mukaan ei lasketa piiloegoisteja ja puoluemiehiä, jotka objektiivisuuden varjolla pa­ rantelevat asemiaan. Samoin on jätettävä pois laskuista ne täysin ajattelemattomat ihmiset, jotka kirjoittavat historiaa siinä naivissa uskossa, että heidän oman aikansa standardit ovat oikeat ja oikeu­ denmukaiset, ja että historian kirjoittaminen niihin nojaten merkit­ see oikeudenmukaisuutta. T ällaista uskoa tavataan kaikissa uskon­ noissa ja se palveleekin niitä hyvin. Nuo yksinkertaiset historioitsi­ jat nimittävät 'objektiivisuudeksi' menneisyyden mielipiteitten ja tekojen mittaamista oman aikansa yleisillä mittareilla. Siitä he löy­ tävät kaiken totuuden kaanonin - heidän tehtävänsähän on sovittaa mennyt oman aikansa trivialiteetteihin. Toisaalta he kutsuvat kaik­ kea sellaista historiankirjoitusta 'subjektiiviseksi', mikä ei hyväksy näitä yleisiä mielipiteitä kaanoniksi. Eikö objektiivisuuden sanaan kätkeydy harhakuvitelma jopa sen tiukimmassa mielessä? Sen mukaan se merkitsee sitä historiantutki­ jan mielentilaa, joka sallii hänen tarkastella tapausta motivaatiotaus­ taansa ja seurauksiaan vasten niin puhtaasti, ettei sillä ole lainkaan vaikutusta hänen omaan subjektiivisuuteensa. Se on analoginen persoonallisen intressin 'etäännyttämisilmiölle', joka ilmenee taitees­ sa, kun taidemaalari näkee ukkosen ja salamoinnin täyttämän myrs­ kyisen maiseman tai vellovan meren kuvan mielessään, unohtaa it­ sensä ja uppoutuu siihen täysin - olisi taikauskoa kuvitella, että se kuva, minkä nuo ulkomaailman ilmiöt aiheuttavat taiteilijan mie- lessä olisi tosi jäljennös niiden empiirisestä luonnosta. Vai oletetaan­ ko, että ne ikäänkuin kaivertuisivat tai valokuvautuisivat passiivisen vastaanottajan mieleen? Tämä olisi mytologiaa ja vieläpä huonoa sellaista. Helposti unoh­ detaan, että yllä kuvattu hetki on taiteilijan luomistyön voimakkain ja spontaanein hetki, 'säveltämisen' korkein momentti, jolloin ken­ ties syntyy taiteellisesti tosi teos, joka ei voi olla sitä historiallisesti. Tällainen objektiivinen historia-ajattelu on näytelmäkirjailijan hil­ jaista työtä, työtä, jota tehdessä ajatellaan kaikkia asioita suhteissa toisiinsa ja nivotaan erillinen tapahtuma kokonaisuuteen sillä ole­ tuksella, että ellei asioista itsestään ole löydettävissä yhteistä suunni­ telmaa se on niihin istutettava. Näin ihminen kutoo verkkojaan men­ neisyyden ylle ja alistaa sen, näin hän ilmaisee taiteellisia pyrkimyk­ siään eikä suinkaan pyrkimystään totuuteen tai oikeudenmukaisuu­ teen. Objektiivisuudella ja oikeudenmukaisuudella ei ole keskenään mitään tekemistä. Voidaan kuvitella historiateos, missä ei ole tip­ paakaan tavallista empiiristä totuutta, mutta mikä voisi väittää ole­ vansa hyvin objektiivista. Grillparzer toteaakin[18]: "Mitä muuta his­ toria on kuin tapa, jolla ihmishenki käsittää tapahtumia, jotka ovat sille tavoittamattomissa ja yhdistelee sellaisia asioita, joiden yhtey­ den Jumala yksin tietää, asettaa käsittämättömän tilalle käsitettävän, leimaa kokonaisuuden omalla käsityksellään sen tarkoituksesta, ko­ konaisuuden, jolla voi olla tarkoitus vain itsessään, tai hän olettaa yhteensattuman tapahtuneen, kun miljoonat pienet syyt ovat olleet toiminnassa. Jokaisella ihmisellä on omat yksilölliset tarpeensa, mil­ joonat polut kulkevat rinnakkain suoraan tai kiemurrellen ihmisten pyrkiessä joko eteen- tai taaksepäin, edistäen tai haitaten toistensa kulkua. T äten tapahtumat antavat toisilleen sattumanvaraisen luon­ teen, ja täysin riippumatta luonnon tapahtumista tekevät mahdot­ tomaksi löytää mitään niitä kaikkia yhdistävää lainalaisuutta''. Eikö juuri tällaisen välttämättömyyden oletetakin löytyvän asioita 'ob­ jektiivisesti' tarkastelemalla! Jos historiantutkija ottaa tuon oletuk­ sen uskonkappaleekseen, se saa kovin omituisen muodon. Schiller on täysin selvillä sen täysin subjektiivisesta luonteesta, kun hän sa- noo historioitsijasta seuraavaan tapaan[19]: "Ilmiö toisensa perään al­ kaa menettää sokeaa sattuman luonnettaan ja rajoittamatonta vapa­ uttaan ja ottaa paikkansa harmonisen kokonaisuuden käypänä jäse­ nenä - mikä kokonaisuus on tietenkin läsnä vain hänen (tutkijan) mielikuvituksessaan". Mutta onko seuraavassa, erään juhlitun his­ toriavirtuoosin[20] väitteessä mitään mieltä, eikö se häily tautologian ja hölynpölyn rajamailla? Se kuuluu: "Tosiasia on, että kaikki ihmis­ ten teot ovat alisteisia mahtavalle ja vastustamattomalle asioiden kululle, vaikka se ei olekaan usein ilmeistä". Tuonkaltainen väite ei ole, vaikka siltä ehkä näyttäisi, salamyhkäistä viisautta silkan type­ ryyden muodossa, jollaista löytyy esimerkiksi Goethen puutarhurin lausahduksessa: "Luonto voi antaa muokata itseään, mutta sitä ei voida pakottaa[21]'' tai siinä Swiftin mainitsemassa markkinakojun il­ moituksessa, jossa sanotaan: "Täällä voitte nähdä maailman suu­ rimman elefantin sitä itseään lukuunottamatta''. Sillä miten voidaan erottaa ihmisten teot ja tapahtumain kulku toisistaan? Näyttää ylei­ sesti ottaen siltä, että sellaiset historioitsijat, kuten yllä lainaamani, lakkaavat olemasta opettavaisia sillä hetkellä, kun he alkavat yleistää paljastaen heikkoutensa käyttämiensä hämärien ilmausten edessä. Toisissa tieteissä yleistykset ovat kaiken A ja 0, sillä niihin sisältyvät lainalaisuudet. Mutta jos tuollaiset historioitsijoitten käyttämät yleis­ tykset aiotaan esittää lainalaisuuksina, historioitsijan työ on valunut hukkaan, sillä se vähä totuutta, mikä noihin väitteisiin jää sen jäl­ keen, kun niistä on poistettu hämäryys, kuulostaa kovin tutulta ja arkipäiväiseltä. Se on päivänselvää jokaiselle vähänkin kokemusta omaavalle. Vaivata kokonaisia kansoja ja tehdä vuosia kuluttavaa tutkimustyötä tuon 'syvemmän tarkoituksen' löytämiseksi on vain tieteellisen kokeen jatkuvaa toistamista vielä senkin jälkeen, kun lain­ alaisuus on jo aika päiviä todistettu. T ämä on sitä järjetöntä ja yle­ töntä kokeitten tekemistä, mikä on turmellut luonnontieteet Zöll­ nerin ajoista alkaen. Jos näytelmän arvo on vain sen viimeisessä koh­ tauksessa, näytelmä itse olisi mitä väsyttävin ja epäsuorin tapa tuo­ hon päämäärään pääsemiseksi - onkin toivottavaa, ettei historian merkityksen ajatella olevan sen yleisissä väitteissä. Ikäänkuin ne oli- sivat koko tutkimuksen hedelmä. Historian arvo sitävastoin on jo­ kapäiväisen teeman tai tutun melodian työstämisessä, siinä, kun sil­ le innoituksessa sävelletään muunnelmia, sitä vahvistetaan ja noste­ taan se kokonaisvaltaiseksi symboliksi ja osoitetaan sen sisältävän syvällisyyttä, voimaa ja kauneutta. Tuohon pääseminen vaatii kuitenkin ennenkaikkea suurta tai­ teellista kykyä, luovan vision, rakastavaa uppoutumista empiiriseen aineistoon, kapasiteettia annetun tyypin vapaan kehittymisen ku­ vitteluun - joka tapauksessa vaaditaan objektiivisuutta, mutta nyt myönteisenä ominaisuutena. Liian usein se on pelkkä fraasi. Taitei­ lijan sisäisen palon kätkevän ulkoisen rauhallisuuden sijasta näh­ dään luonnotonta rauhallisuutta samaan tapaan kuin silloin, kun tunteen puute ja moraalinen voima peitetään jäätävällä kylmyydellä ja välttelyllä. Jossain tapauksissa ideoiden arkipäiväisyys, jokapäiväi­ nen viisaus, joka näyttää tyyneltä ja rauhalliselta vain koska se on kyllästyttävää, esittäytyy subjektiivisuuden vaientaneena ja täysin näkymättömäksi tehneenä taiteellisena mielentilana. Silloin etusi­ jan saa kaikki tunteita herättämätön, ja silloin kaikista kuivin fraasi on paras. Voidaan mennä jopa niin pitkälle, että sellainen henkilö, jota ei jokin historian erityinen hetki liikauta piiruakaan valitaankin sen kuvaajaksi. T ämä on usein klassisistien ja heidän tutkimiensa kreikkalaisten suhde. He eivät merkitse toisilleen mitään - tätä suh­ detta sitten sanotaan 'objektiivisuudek i'! Raivostuttavimmillaan tuo itseään esille tuova välinpitämättömyys on juuri silloin, kun pitäisi kuvata korkeinta ja harvinaisinta - siitä on historiantutkijan turha­ maisuus vastuussa. Heidän tuotteitaan lukiessa kyllä yhtyy siihen käsitykseen, että ihminen on turhamainen samassa suhteessa, kun häneltä puuttuu ymmärrystä ja älyä. Olkaa edes rehellisiä! Älkää teeskennelkö oikeudenmukaisuutta, jos teitä ei ole kutsuttu oikeu­ denmukaisuutta jakavan ihmisen pelottavaan tehtävään. Ikäänkuin jokaisen aikakauden pitäisi olla oikeudenmukainen kaikkea olemas­ saollutta kohtaan! Voitaisiin jopa sanoa, että aikakausilla ja suku­ polvilla ei ole koskaan oikeutta tuomita aikaisempia aikoja ja suku­ polvia. Se epämukava tehtävä kuuluu vain harvinaisimmille yksi- löille. Kuka sinua pakottaa tuomitsemaan? Jos se on oma toiveesi, varmista ensin oletko itse kyvykäs harjoittamaan oikeudenmukai­ suutta! Tuomarina sinun on seistävä ylempänä kuin tuomittava sei­ soo - mutta tehän kaikki tulette vasta hänen jälkeensä. Vieraitten, jotka tulevat pöytään viimeisinä täytyy tyytyä jäljelle jääneisiin istu­ mapaikkoihin, vai haluatteko tulla ensimmäisinä? Tee ainakin jokin suuri ja mahtava teko, ehkä he sitten tekevät sinulle tilaa, vaikka tulisitkin viimeisenä. Jos aiot tulkita mennyttä, voit tehdä sen vain käyttämällä siihen nykyisyyden voimia täydellä teholla, vain ponnistamalla jaloimmat ominaisuutesi äärimmilleen voit ymmärtää, mikä menneisyydessä on tietämisen ja säilyttämisen arvoista. Kullekin arvonsa mukaan! Muuten vedät menneisyyden alas omalle tasollesi. Älä usko histori­ aan, jota ei ole kirjoittanut harvinainen henki. Tunnistat hengen­ laadun, kun sen on ilmaistava jotain yleismaailmallista tai toistetta­ va yleisesti tunnettua, sillä aidolla historioitsijalla täytyy olla taitoa takoa tunnetusta jotain ennenkuulumatonta ja ilmaista yleismaail­ mallinen niin yksinkertaisesti ja syvällisesti, että yksinkertaisuus ka­ toaa syvällisyyteen ja päinvastoin. Kukaan ei voi olla suuri histori­ oitsija, taiteilija ja tyhjäntoimittaja yht' aikaa. Ei kuitenkaan ole syy­ tä halveksia niitä historiatyöläisiä, jotka seulovat ja kokoavat mate­ riaalia, koska eivät voi koskaan tulla suuriksi historioitsijoiksi. Heitä ei saa myöskään sekoittaa jälkimmäisiin, sillä he ovat mestarille vält­ tämättömiä oppipoikia ja apumiehiä - samassa mielessä kuin rans­ kalaiset saksalaisia naivimmin puhuivat historiantutkijoista mallia Thiers. Historiatyöläisistä voi tulla erittäin oppineita, mutta juuri siitä syystä heistä ei koskaan tule mestareita. Suuri oppineisuus ja kapea-alaisuus näet kuuluvat yhteen. Siis: historiaa kirjoittavat kokeneet ihmiset, joilla on luonnetta. Joka ei ole kokenut mitään mahtavampaa ja ylevämpää kuin muut ei tiedä, miten tulkita menneisyyden suuria ja jaloja asioita. Mennyt puhuu oraakkelimaisesti, sitä voi ymmärtää vain se, joka suunnitte­ lee tulevaa nykytiedon pohjalta. Delfoin merkittävä ja laaja vaiku­ tus selittyy vain sillä, että sen papit tiesivät menneen tarkasti. Sa- moin voidaan sanoa, että vain tulevaisuuden rakentajalla on oikeus tuomita mennyttä. Jos pyrit suureen päämäärään, vastustat sitä ana­ lyyttista pyrkimystä, mikä tekee nykyisyydestä sinulle autiomaan ja tekee kaiken hiljaisen kasvun ja kypsymisen lähes mahdottomaksi. Rakenna ympärillesi suuri, kaiken ympäröivä toivon muuri ja kamp­ paile eteenpäin. Tee itsestäsi tulevaisuuden peili ja unohda se taika­ usko, että olet perässätulija. Sinulla riittää tulevaisuuden elämässä miettimistä ja löytämistä, mutta älä kysy historialta keinoja ja väli­ neitä päästä sinne. Jos hankit elävää tietoa menneitten suurmiesten historiasta, opit siitä ylemmän käskyn kypsyä ja paeta nykyajan hal­ vaannuttavaa kasvatusta, jolle on edullista estää sinua kypsymästä ja siten hallita ja käyttää sinua, kypsymätöntä, täysin hyväkseen. Ja jos haluat ahmia elämäkertoja, älä tartu niihin, joiden otsikko kuuluu "hra Se-ja-Se ja hänen aikansa'', vaan niihin, joiden nimi kuuluu "Vastavirtaan". Anna sielusi täyttyä Plutarkhoksesta, ja kun uskot hänen sankareihinsa uskalla samalla uskoa itseesi. Sadan sellaisen miehen - kasvatettuna tuolla epämodernilla tavalla, so. kypsyneinä ja sankaruuteen tottuneina - voimalla aikamme meluava valekult­ tuuri saataisiin ainaiseksi hiljenemään.

7

Hillitsemätön historiantaju kaikkine seurauksineen repii tulevaisuu­ den juuriltaan, koska se tuhoaa kuvitelmat ja pilaa nyt olemassa olevilta asioilta niiden ainoan ilmaston, missä ne voivat elää. Histo­ riallinen oikeudenmukaisuus, olkoonkin, että se olisi aito ja sitä harjoitettaisiin mitä puhtaimmista aikomuksista, on täten hirvittä­ vä hyve, koska se aina heikentää ja tuhoaa elävän. Sen tuomio mer­ kitsee aina loppua, häviämistä. Jos historiantajuun ei sisälly raken­ tavaa pyrkimystä, jos roskan siivoaminen ja hävittäminen ei jätä ti­ laa toiveikkaalle tulevaisuudelle rakentaa huonettaan hävityksen jäl­ jiltä vapautuneelle maaperälle, jos ainoastaan oikeus vallitsee, sil­ loin luovuuden vaisto heikkenee eikä uskaltaudu esiin. Esimerkiksi uskonto, joka aiotaan muuttaa historialliseksi tiedoksi pelkän histo­ rian oikeuden hegemonian määräysvallassa ja sitä ruvetaan perin­ pohjin tieteellisesti tutkimaan, huomataan lopulta tuhoutuneeksi. Historian todistus näet tuo valoon niin paljon sellaista, mikä on väärää, raakaa, epähumaania, absurdia ja väkivaltaista, että se har­ haisen hurskas mieliala, minkä vallitessa kaikki eläväinen elää vält­ tämättä hajoaa. Onhan ihminen luova olento vain rakkaudessa ja sen illuusioiden vallassa, ehdottomassa uskossaan oikeudenmukai­ suuteen ja täydellistymiseen. Jos jokin estää ihmistä rakastamasta ehdoitta, hän menettää voimanlähteensä, hän kuihtuu pois, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee epärehellinen ja kunniansa mennetä­ nyt. Taiteen aikaansaama vaikutus on päinvastainen, ja ehkä onkin niin, että jos historia kestää muodonmuutoksen taiteeksi, se ehkä voi säilyttää vaistot ja jopa herättää niitä. Sellainen historiankirjoi­ tus olisi kuitenkin täysin aikamme analyyttisia ja epätaiteellisia pyr­ kimyksiä vastaan, ja sitä pidettäisiin jopa väärennöksenä. Historia, joka sisäisen, rakentavan pyrkimyksen puutteessa vain tuhoaa, te­ kee välineistään ajan mittaan elottomia. Sellaisen historian kirjoit­ tajat tuhoavat harhakuvitelmia, ja kuten tiedämme: "sitä, joka hä­ vittää illuusioita itsestään ja muista, rankaisee ankarin tyranni, Luon- to"[22]. Jonkin aikaa historiaa voidaan tutkia kuten muitakin tutki­ musaloja täysin viattomasti ja harmittomasti. Muiden muassa viime aikojen teologia on silkkaa viattomuuttaan ryhtynyt veljeilemään historian kanssa eikä oikein vieläkään oivalla - ilmeisesti vasten tah­ toaan - että se on siten asettunut palvelemaan Voltairen ecrasez­ pyrkimystä[23]. Siltä ei voi odottaa mitään uutta ja voimakasta raken­ tavaa impulssia, yhtä hyvin teologit olisivat voineet antaa nk. pro­ testanttisen liiton[24] säilyä uuden uskonnon kehtona ja kenties ottaa lakimies Hohenzollern (protestanttien uuden raamatun toimittaja) sen Johannes Kastajaksi ja David Strauss Messiaaksi. Viattomuuden tilaa voi toistaiseksi propagoida se hegeliläinen filosofia, joka vielä hautuu joittenkin vanhusten päissä. Se voi opettaa erottamaan "kris­ tillisyyden Idean" sen monista "ilmenemismuodoista" ja vieläpä va­ kuuttaa itselleen, että "Idean pyrkimys on paljastaa itsensä aina vain korkeammissa muodoissaan'', lopulta puhtaimmillaan, näkymättö­ mimmillään nykyajan 'liberaalien akateemisten teologien' aivoissa. Kun puolueeton tarkkailija kuulee näiden puhtaimmista puhtaim­ pien kristittyjen puhuvan aiemmista epäpuhtaista kristityistä, hän saa sen vaikutelman, ettei puheena olekaan kristinusko, vaan ... no, mitä tästä pitäisikään ajatella? Huomatessamme "vuosisadan suu­ rimman teologin[25]'' luonnehtivan kristinuskoa uskonnoksi, joka "voi löytää itsensä kaikista olemassa olevista ja muutamista muista tus­ kin mahdollisista uskonnoista'', ja kun "tosi kirkon'' oletetaan ole­ van sen, mistä "tulee muodotonta, virtaavaa massaa, missä osat ovat milloin missäkin ja kaikki sekoittuu rauhallisesti yhteen'' - mitä to­ siaankin pitäisi ajatella? Opetus on, että historiallisessa jalostuksessa kristinusko on de­ naturoitu, kunnes täysin historiallinen, so. oikeudenmukainen kä­ sittely hajottaa sen puhtaaksi tiedoksi kristillisyydestä ja siten tuho­ aa sen. T ämän huomaa kaikesta, mikä elää. Kristillisyys lakkaa elä­ mästä, kun se leikellään palasiksi, se elää tuskallista ja kuolettavaa elämää, kun sitä aletaan historialla pilkkoa. On ihmisiä, jotka usko­ vat, että saksalainen musiikki voi uudistaa ja muuttaa saksalaiset. Vihaisina he protestoivat kulttuurimme kärsimää epäoikeudenmu- kaisuutta vastaan, kun sellaisia miehiä kuin Mozart ja Beethoven hukutetaan elämäkertojen oppineeseen pölyyn ja heidät pakotetaan historian polttoroviolla vastaamaan tuhansiin ilkeisiin kysymyksiin. Eikö se merkitse ennenaikaista kuolemaa tai ainakin halvaantumis­ ta kaikille niille vielä elävää vaikutusta säteileville, jos heidän elä­ mänsä ja työnsä joutuu erittäin tarkkaan ja pienimpiin yksityiskoh­ tiin menevään syyniin, ja jos tiedon ongelmia etsitään sieltä, missä pitäisi oppia elämään ja unohtamaan ongelmat? Laitetaan nyt pari elämäkerturia tutkimaan joko kristinsukon tai uskonpuhdistuksen alkuperää - heidän tervejärkinen ja käytännöllinen uteliaisuutensa olisi täysin riittävä tekemään kaiken hengellisen kaukovaikutuksen tyhjäksi samalla tavoin kuin mitä surkein pikkueläin voi tammen­ terhon syömällä estää puuta syntymästä. Kaikki asiat tarvitsevat ympärilleen ilmapiirin, eräänlaisen mysteerisen sumuverhon. Jos tuota verhoa ei ole, jos jokin uskonto, taidemuoto tai nero jätetään kuin tähti kiertämään ilman suojaavaa ilmakehää, ei ole syytä ihme­ tellä jos ne pian kuihtuvat, kovettuvat ja käyvät hedelmättömiksi. "Mikään suuri asia ei menesty ilman joitain illuusioita", sanoo Hans Sachs Mestarilaulajissa[26] . Itseasiassa jokainen kansakunta ja jok'ikinen kypsyyteen pyrki­ vä ihminen vaatii ympärilleen peittävän illuusion, suojaavan pilvi­ verhon. Nykyään kypsyyttä sellaisenaan kuitenkin vihataan, koska historiaa kunnioitetaan enemmän kuin elämää. Riemuitaan kyllä siitä, että 'tiede alkaa hallita elämää', ja luultavasti tuo onnentila saa­ vutetaankin, mutta elämällä noin hallittuna ei ole paljon arvoa, koska se elää vähemmän ja antaa tulevalle paljon vähemmän elämää kuin aikaisemmin oli, sillä aiemmassa elämässä ei hallinnut tieto, vaan vaistot ja voimalliset illuusiot. Nykyaikaa, kuten edellä sanottiin, kuitenkin luullaan suurimman mahdollisen yhteisen hyödyn eikä suinkaan kokonaisten, kypsien ja harmoonisten persoonallisuuksi­ en aikakaudeksi. Tämä tarkoittaa, että ihmisten täytyy sopeutua ajan vaatimuksiin ja tarpeisiin, jotta he olisivat nopeasti käytettävissä. Ennen kypsyyden saavuttamista heidän täytyy työskennellä yhtei­ sen hyvän tehtaissa ja niin heidän kypsymisensä itseasiassa estyy, sil- lä olisihan kypsyys ylellisyyttä, joka riistäisi 'työmarkkinoilta' paljon työvoimaa. Joitakin limulajeja sokaistaan, jotta ne laulaisivat kau­ niimmin, mutta en usko, että nykyihmiset laulavat kauniimmin kuin heidän esi-isänsä, vaikka tiedän, että heidät on sokaistu. On häpeäl­ listä sokaista heidät liian kirkkaalla, liian vaihtelevalla ja äkkinäisel­ lä valolla. Nuoria ihmisiä kiidätetään vuosituhansien halki: sodista, diplomatiasta, kaupasta tietämättömät pojat arvioidaan kyvykkäik­ si omaksumaan poliittista historiaa. Kun nuoret ravaavat läpi histo­ rian, me nykyihmiset juoksemme gallerioisssa ja konserteissa. Tun­ nemme, miten asiat kuulostavat erilaisilta, miten asioitten vaikutukset toisiinsa ovat erilaisia. Ja tältä pohjalta historiantajuksi, historialli­ seksi kulttuuriksi kutsutaan sitä, että vähitellen menetämme kyvyn tajuta outoja asioita ja hämmästyä niistä. Olemme lopulta tyytyväi­ siä kaikkeen. Nuoreen sieluun virtaavien vaikutelmien määrä on niin suuri, barbaariset ja väkivaltaiset asiat lyövät siihen leimansa sellai­ sella voimalla, että se voi paeta vain ryhtymällä tieten tahtoen type­ räksi. Voimakkaamman ja hienovaraisemman sielun joutuessa tuo­ hon ryöpytykseen syntyy toinen tunne: inho. Nuoresta miehestä on tullut koditon, hän epäilee kaikkia käsitteitä ja tapoja. Hän tietää, että jokainen aikakausi on erilainen, eikä sillä, mitä sinä olet ole väliä. Surumielisessä välinpitämättömyydessään hän antaa mielipiteitten virrata ohitseen ja hän käsittää, miltä Hölderlinistä tuntui, kun hän luki Diogenes Laertiusta kreikkalaisten filosofien opetuksista ja elä­ mästä: [27] "Tässä kohtaan jälleen sen, mihin olen törmännyt usein, nimittäin siihen, että ihmisten ajattelun ja järjestelmien katoavai­ suus ja vaihtuvuus on melkeinpä traagisempaa kuin se kohtalo, minkä ihmisten tavallisesti yksinomaan todellisuudeksi kutsumat realitee­ tit saavat kokea''. Se, että nuoriso on niin täysin historian vallassa ja hämmentämää ei ole sille ollenkaan välttämätöntä. Sen osoittavat antiikin mestarit. Historia on nuorille mitä suurimmassa määrin vaarallista, sen osoittavat nykyihmiset. Tarkastellaanpa nyt histori­ an opiskelijaa, joka on näkyvän 'heikentymisen' perillinen jopa en­ nenkuin kuin hän on ohittanut poikaiän. Hän on oppinut 'mene­ telmät' tehdä omia tutkimuksiaan, oikean tekniikan ja mestarin ei- keet. Hänen tutkittavakseen on langennut jokin erillinen osa men­ neestä, johon hän on soveltanut oppimaansa, ja on jo tuottanut tai ylpeilevämmin sanottuna 'luonut' jotain. Hänestä on tullut totuu­ den palvelija ja herra historian valtakunnassa. Jos hän oli kypsä jo poikana, nyt hän on ylikypsä. Häntä tarvitsee vain ravistaa ja hänes­ tä tippuu sylillinen viisaudenomenia, mutta niiden sisältämä viisaus on mätää ja jokaisessa omenassa on mato. Uskokaa tai älkää: jos aiotaan työskennellä ja olla hyödyksi tieteen tehtaissa ennen kypsää ikää, tiede kuolee yhtä tehokkaasti kuin orjat, jotka on pantu töihin liian nuorina. Olen pahoillani, että joudun käyttämään orja/herra ja työnantaja/työläinen -vertauksia kuvaamaan seikkoja, joiden pi­ täisi olla kaikesta hyödyllisyydestä syrjässä ja nousta jokapäiväisten tarpeiden yläpuolelle, mutta sanat 'tehdas', 'työmarkkinat', 'tarjon­ ta', 'voitto', ja mitä muita apusanoja egoismi nykyään käyttääkään, tulevat tahtomattakin huulille kuvattaessa oppineiden nuorinta su­ kupolvea. Menestyvästä tasapaksuudesta tulee yhä keskinkertaisem­ paa, tieteestä taloudellisesti tuottoisampaa. Nuorimmat oppineet ovat viisaita yhden tutkimuskohteen osalta, ja siinä he, totta vieköön, ovatkin viisaampia kuin kukaan muu on koskaan ollut, mutta kai­ kissa muissa asioissa he ovat lievästi ilmaistuna täysin erilaisia kuin vanhemmat oppineitten sukupolvet. Siitä huolimatta he vaativat it­ selleen kunnianosoituksia ja etuja ikäänkuin valtiolla ja yleisellä mielipiteellä olisi velvollisuus hyväksyä uudet kolikot vanhojen ar­ voisiksi. Historian työläiset ovat tehneet keskinäisen sopimuksen ja leimaamalla itsensä neroiksi ovat säätäneet, että neroutta on yllin kyllin. Luultavasti myöhemmin tullaan huomaamaan, että heidän luomuksensa ovat vain kyhäelmiä eivätkä mitään todellisia raken­ nuksia. Niille, jotka väsymättä toistelevat nykyajan taistelu- ja uhri­ huutoja "Työnjako!", "Jonoon järjesty!" täytyy kerrankin kertoa suo­ rin sanoin, että jos te haluatte edistää tiedettä niin nopeasti kuin mahdollista onnistutte te saamaan sen hengiltä niin pian kuin mah­ dollista vähään samaan tapaan kuin nopeasti munimaan pakotetun kanan. Viime vuosikymmeninä tiedettä on tosiaan työnnetty eteen­ päin hämmästyttävällä vauhdilla. Mutta katsokaa noita oppineita, loppuunpalaneita kanoja. He eivät todellakaan ole mitään 'harmo­ nisia' luonteita; he kyllä kaakattavat enemmän kuin koskaan, koska he munivat entistä tiuhempaan tahtiin, munat vain ovat pienenty­ neet (vaikka kirjat ovat tulleet paksummiksi). Kaiken tuon luonnol­ linen tulos on tuo kaikkien ihailema tieteen popularisointi (yhtä­ lailla 'naisellistuminen' ja 'lapsellistuminen'), so. tieteen kaapu lei­ kataan nyt 'kaikelle yleisölle' sopivaksi - jos tällaista räätäleille sopi­ vaa, leikkaavaa ilmausta sopii käyttää. Goethe piti moista tieteen hyväksikäyttönä ja vaati, että tieteet saavat vaikuttaa ulkomaailmaan vain voimallisena käytännön sovelluksena, jalompana teon ihantee­ na. Vanhemmilla oppineilla oli hyvä syy pitää tuota väärinkäyttöä raskaana taakkana, yhtä hyvin perustein nuoremmat pitävät sitä kevyenä, sillä, jos mukaan ei lasketa heidän omia tiedon pikku nurk­ kauksiaan, he itsekin ovat paljolti osa 'suurta yleisöä' ja jakavat sen tarpeet. Heidän tarvitsee vain vähän hellittää vakavuudestaan ja päästää utelias yleisö tutustumaan heidän erityisalaansa. Tätä ren­ toutumista voidaan jälkikäteen kutsua 'oppineen vaatimattomaksi yleisön huomioonottamiseksi'. Todellisuudessa oppinut on, siinä mitassa kun hän ei ole oppinut, vaan vain osa roskajoukkoa, laskeu­ tunut vain omalle tasolleen. Luokaa oppineet itsellenne 'kansan' käsite, sehän ei voi koskaan olla liian jalo tai ylevä. Jos pidätte sitä jotenkin arvossa, voitte osoittaa sille myötätuntoa ja pidättyä tarjoa­ masta sille omaa historian voimajuomaa virkistävänä juomana. Sy­ dämessänne kuitenkin halveksitte 'kansaa', koska ette saa itseänne taivuteltua vakavasti piittaamaan sen tulevaisuudesta ja teidän käy­ töksenne on käytännöllisen pessimistin käytöstä, millä tarkoitan sitä, että teillä on ennakkoaavistus tulevasta katastrofista ja te tulette vä­ lipitämättömiksi ja huolettomiksi omasta ja toisten olemassaolosta. 'Jospa vain maa jaksaisi meitä päällään kantaa! Ja jos ei jaksakaan, ei se mitään'. Näin he tuntevat ja näin heidän olemassaolonsa on iro­ nista.

8

Voi kuulostaa omituiselta, vaikkei ristiriitaiselta, kun annan ironi­ sen itsetietoisuuden leiman aikakaudelle, joka on tottunut tuollai­ seen äänekkääseen ja viattomaan, turhamaiseenkin reimuun histo­ riallisesta kulttuuristaan, ja sanon, että voidaan epäillä antaako se aihetta ylpeilyyn. On jopa pelättävissä, että tuo ilonpito historialli­ sesta tiedosta tulee pian loppumaan. Goethe on esittänyt vastaavan, yksilön persoonaa koskevan arvoituksen huomattavassa Newton­ tutkielmassaan; hän löytää Newtonin olemessaolon perustasta - ehkä paremmin sen huipulta - 'mieltä vaivaavan ennakkoaavistuksen vää­ rässäolemisesta', hetkellisen ilmauksen ikäänkuin ylemmästä tietoi­ suudesta tarkastella omaa sisintään ironisesti. On vain niin, että havaitsemme nimenomaan suurimmissa ja korkeimmalle kehitty­ neissä historian hahmoissa tukahdutetun tietoisuuden - mikä usein johtaa yleiseen skeptisismiin - siitä, miten absurdia ja taikauskoista on luulla, että kansan opetuksen täytyy olla niin ylettömän histori­ allista kuin se tätä nykyä on. Teoiltaan ja vaikutuksiltaan mahta­ vimmat kansat ovat eläneet eri tavoin ja heidän lapsensa ja nuori­ sonsa on kasvatettu toisin. Absurdius ja taikausko kuitenkin näyttä­ vät skeptikkojen mielestä sopivan meille - meille, jotka tulemme jälkijunassa, mahtavimpien ja onnellisimpien rotujen viimeisinä kalpeina edustajina. Meissä käy toteen se Hesiodoksen ennustus, että maailmaan syntyy eräänä päivänä harmaahiuksisten ihmisrotu ja että Zeus tappaa sen heti harmauden huomattuaan. Historialli­ nen kulttuuri on tosiaankin eräälaista sisäsyntyistä harmaapäisyyt­ tä, ja niiden, jotka kantavat tuota merkkiä lapsuudesta asti, täytyy syntymästä lähtien vaistomaisesti uskoa ihmiskunnan iäkkyyteen. Vanhuuteen kuuluvat vanhuksen seniilit toimet: taaksepäin katselu, muistelu, tilinteko, lohdun hakeminen menneen muistoista, sanal­ la sanoen: historiallinen kulttuuri. Ihmislaji on kuitenkin sitkeä ja peräänantamaton eikä se salli, että sen kehitystä - taakse- tai eteen­ päin - arvioidaan tuhansilla tai edes sadoilla tuhansilla vuosilla. Yksi ihminen, tuo mitätön atomi, ei voi ryhtyä tarkastelemaan historial­ lista kehitystä kokonaisuutena lainkaan. Mikä niissä parissa tuhan­ nessa vuodessa - 34 peräkkäistä 60-vuotiasta sukupolvea - antaa meille luvan puhua ihmiskunnan 'nuoruudesta' alussa ja 'vanhuu­ desta' lopussa? Eikö tuohon lamaannuttavaan ajatukseen ihmiskun­ nan taantumisesta sisällykin väärintulkinta siitä keskiajan kristilli­ sen teologian ideasta, että maailmanloppu on käsillä, että odotam­ me pelokkaasti Viimeistä Tuomiota? Eikö kasvava historiallisen tuo­ mion tarve ole tuo sama idea uudessa muodossa, ikäänkuin aika­ kaudellemme, kun se nyt on viimeinen, kuuluisi valta antaa koko menneisyydelle se yleismaailmallinen tuomio, mitä kristillisyys ei olettanut ihmisten, vaan 'Ihmisen Pojan' voivan antaa? Aiemmin tuo ihmiskunnalle kokonaisuutena ja jokaiselle yksilölle erikseen tarkoitettu memento mori (muistutus kuolevaisuudesta) oli tuskalli­ sena piikkinä lihassa ja se oli keskiajan oppineisuuden ja tietoisuu­ den huipentuma. Sen nykyaikainen antiteesi - memento vivere (muis­ ta, että elät) - on suoraan sanoen jotenkin vaisu pikku inahdus sy­ vän kurkkuäänen rinnalla, ja siinä on kaiken lisäksi jotain melkein­ pä epärehellistä. Sillä ihmiskunta pitää memento moriaan yhä aar­ teenaan ja paljastaa tuon tosiasian yleismaailmallisella historian tar­ peellaan; tiede ei ole joitain mahtavia siiveniskuja lukuunottamatta oikein noussut siivilleen. Syvä toivottomuus jää jäljelle ja sitä leimaa historiallinen sävy, jolla kaikki korkeampi koulutus ja kulttuuri on nyt tehty surumieliseksi ja mustattu. Uskonto, joka pitää ihmisen elämänkaaressa viime hetkiä tärkeimpinä, joka ennustaa kaiken elä­ män loppua maapallolla ja on tuominnut kaikki olennot elämään tragedian viidennessä näytöksessä, voi houkutella esiin syvimmät ja jaloimmat voimat ihmisessä, mutta on vihamielinen kaikkea uuden istutusta, rohkeaa kokeilua ja vapaata pyrkimystä kohtaan. Se vas­ tustaa kaikkea pakoa tuntemattomaan, koska sillä itsellään ei ole siellä toivoa eikä elämää. Vain vastahakoisesti se sallii kehkeytymäs­ sä olevan murtautua esiin, ja kun aika on kypsä, se uhraa sen tai panee sen syrjään olemassaolon viettelijänä, elämänarvon vääristä­ jänä. Sen, mitä firenzeläiset tekivät Savonarolan kehotuksesta, polt- tivat maalauksia, käsikirjoituksia, peilejä, naamioita, sen kristinus­ ko haluaa tehdä jokaiselle kulttuurille, joka innoittaa jatkuvaan eteen­ päin pyrkimiseen ja pitää memento vivereä johtotähtenään. Jos se ei voi toimia suoraan, väkivalloin, se tekee sen kiertotietä liittoutumal­ la historiallisen kulttuurin kanssa, vieläpä liittolaisen huomaamat­ ta. Sen suulla puhumalla kristinusko käännyttää olkapäitään ko­ hautellen luotaan kaiken syntymässä olevan ja saa meidät entistä selvemmin tuntemaan, että olemme jälkijunassa, perässähiihtäjiä, että olemme tosiaan syntyneet harmaapäisinä. Syvällinen ja vakava pohdistelu kaiken menneen toiminnan arvottomuudesta, maailmasta tuomion edessä, hajoaa skeptiseen tietoisuuteen siitä, että on yhtä kaikki hyvä tietää kaikki tapahtunut ja on liian myöhäistä tehdä mitään parempaa. Historiantaju tekee palvelijoistaan passiivisia ja taaksepäin katsovia. Vain ohikiitävän unohduksen hetkinä, kun tuo taju on unten mailla, alkaa historiakuumeeseen sairastunut ylipään­ sä toimia - ja silloinkin, heti kohta, kun teko on teh ty, hän alkaa tutkia sitä, estäen sitä analyysillaan aiheuttamasta mitään jatkoseu­ rauksia, ja viimein antaa sen historian tutkimuskohteeksi. T ässä mielessä elämme yhä keskiaikaa ja historia on yhä teologiaa valepu­ vussa. Se kunnioitus, millä oppineet maallikot kohtelevat lukeneis­ toa on peräisin siitä kunnioituksesta, millä se kohteli papistoa. Mitä ennen annettiin kirkolle, annetaan nyt, tosin säästeliäämmin, oppi­ neille, mutta se, että ylipäänsä annetaan, on kirkon vaikutuksen tu­ losta. Moderni henki on tunnetusti hieman kitsaampi ja taitamatto­ mampi anteliaisuuden hyveessään. Ehkä edellä lausuttu huomio ei ole hyväksyttävissä, ehkä se on yhtä vastenmielinen kuin se tapa, jolla johdin historian liiallisuuden keskiajan memento morista ja siitä toivottomuudesta, millä kristin­ usko katsoo kaikkia maallisen elämän tulevia aikakausia. Jos näin on, tuo selitys voidaan koettaa korvata paremmalla, minkä esitän vain epäröiden: historiallisen kulttuurin alkuperä - sen täysin radi­ kaali ristiriita minkä tahansa 'uuden aikakauden' tai 'modernin tie­ toisuuden' kanssa - täytyy itsessään tietää historiallisesti. Historian itsensä täytyy ratkaista historian ongelma, tiedon täytyy kääntää kärkensä itseään vastaan. T ämä kolminainen 'täytyy' on 'uuden ajan' imperatiivi, olettaen, että tuo aikakausi todella sisältää jotain uutta, voimakasta, alkuperäistä ja uutta elämää lupaavaa. Vai onko niin, että me saksalaiset - kun romaaniset kansat jätetään pois laskuista - emme voi olla muuta kuin 'perillisiä' kaikissa korkeampaa kulttuu­ ria koskevissa asioissa, koska se on kaikki, mitä voimme ikinä olla? Tämän väitteen on unohtumattomasti ilmaissut Wilhelm Wacker­ nagel: "Kaikessa korkeammassa tiedossa me saksalaiset olemme pe­ rijäkansa, jopa uskomuksissamme olemme vain antiikin perillisiä. Jopa ne, jotka vastustavat tuota perintöä, hengittävät jatkuvasti klas­ sisen kulttuurin kuolematonta henkeä kristillisen ohella, ja jos joku onnistuisikin sulkemaan nuo kaksi elementtiä ihmisen sisäistä maa­ ilmaa ympäröivän ilmapiirin ulkopuolelle, jäljelle ei jäisi paljonkaan sellaista, mikä pitkittäisi hengen elämää[28]". Ja jos me saksalaiset tosi­ aan emme olisi muuta kuin perillisiä, ja vaikka päättäisimmekin ot­ taa perintömme tosissaan ja etuoikeutenamme, meidän olisi silti kysyttävä, onko meidän ikuinen kohtalomme olla taantuvan antii­ kin oppilaita. Meidän ehkä sallittaisiin joskus asettaa päämääräm­ me korkeammalle ja kauemmaksikin, ja joskus meille pitäisi antaa tilaisuus vaatia kiitosta siitä, että olemme kehittäneet aleksandria­ lais-roomalaista kulttuuria niin jalosti ja hedelmällisesti - muun muassa 'universaalihistoriallamme' - jotta voisimme jatkaa eteen­ päin asettaen päämääräksemme aleksandrialaisen kulttuurin taakse ja yläpuolelle pääsemisen, ja jotta voisimme rohkeasti etsiä esikuvia muinaisesta Kreikasta, sieltä, missä kaikki oli suurta, luonnollista ja humaania. Sieltä löydämme olennaisesti epähistoriallisen kulttuu­ rin todellisuuden, sellaisen, mikä epähistoriallisuudestaan huolimatta, tai mieluummin sen takia, on sanomattoman paljon rikkaampi ja elävämpi kulttuuri. Jos kohta me saksalaiset emme olleetkaan muu­ ta kuin seuraajia, olisi tuskin mitään sen suurempaa ja uljaampaa kuin jos olisimme tuon kulttuurin suoria seuraajia ja perillisiä. Mitä tällä tarkoitan - ja se on kaikki mitä tarkoitan - on, että usein tuskallinenkin ajatus epigonimaisuudestamme kykenee herät­ tämään myös suuria vaikutuksia ja mahtavia toiveita tulevaisuudes- ta sekä yksilöissä että kansassa sillä edellytyksellä, että pidämme it­ seämme antiikin mahtavien voimien perillisinä, ja että näemme tuos­ sa asemassamme kunniamme ja inspiraation lähteemme. Siksipä en tarkoita sitä, että meidän tulisi elää vahvojen rotujen kalpeina ja kääpiömäisinä jälkeläisinä. Meidän ei pidä koettaa antikvaareina ja haudankaivajina viileydellä pitkittää heidän elämäänsä. Tuollaiset jälkeläiset eläisivät todellakin ironisesti. Häviö näet seuraa heidän jo nilkuttavan käyntinsä kantapäillä. He vapisevat tuhoutumisensa pelosta samalla, kun riemuitsevat menneestä. He ovat eläviä muis­ toja, ja kuitenkaan heidän omilla muistoillaan ei ole merkitystä, jos heillä ei ole omia perillisiä. Heidät valtaa se piinaava ennakkoaavis­ tus, että heidän elämänsä on itse epäoikeudenmukaisuus, sillä ei tule tulevaisuutta, joka sen oikeuttaisi. Oletetaan, että nämä antikvaarit, epigonit, yht'äkkiä vaihtaisi­ vat tuskallisen ironisen vaatimattomuutensa häpeämättömyyteen. Kuvitellaan heidän kovaan ääneen lausuvan: rotumme on nyt saa­ vuttanut kehityksensä lakipisteen, koska se on nyt ensimmäistä ker­ taa tietoinen itsestään, vasta nyt se on paljastanut itsensä itselleen. Silloin eteemme avautuisi näkymä, jossa niinkuin vertauskuvassa tietyn, paljon juhlitun filosofian arvoituksellinen merkitys saksalai­ selle kulttuurille ratkeaisi. T ällä vuosisadalla ei ole vielä ollut niin syvää saksalaisen kulttuurin kriisiä, etteikö valtavan vaikuttava ja yhä elävä hegeliläinen filosofia olisi tehnyt siitä vielä syvemmän. Usko 'jäljessätuloon' on joka tapauksessa halvaannuttavaa ja masentavaa, mutta vasta silloin se on pelottavaa ja musertavaa, kun se rohkealla päähänpistolla nostaa perässätulijan jumalalliseen asemaan kaikki­ en aikaisempien tapahtumien tosi merkityksenä ja päämääränä, jol­ loin tämä surkea tila samaistuu maailmanhistorian täydellistymän kanssa. Tuollainen näkökulma on totuttanut saksalaiset puhumaan 'maailman prosessista' ja oikeuttamaan oman aikansa sen välttämät­ tömäksi tulokseksi. Se on myös asettanut historian muiden hengel­ listen voimien, taiteen ja uskonnon tilalle ainoaksi suvereeniksi voi­ maksi, sillä sanotaanhan, että historia on 'itsensä toteuttava idea', 'kansanhengen dialektiikkaa' ja 'maailman tuomioistuin'. Historiaa täten hegeliläisittäin ymmärrettynä on ilkeästi kutsut­ tu Jumalan töiksi maan päällä, vaikka historia yksin ensin loi Juma­ lan. Hegeliläisten päissä tuosta Jumalasta tuli kuitenkin läpinäkyvä ja käsitettävä itselleen, se on noussut kaikki dialektisesti mahdolliset kehityksen askelmat kohti itseymmärrystä niin, että Hegelille maa­ ilman prosessin huippu ja loppupiste osui yksiin hänen berliiniläi­ sen eksistenssinsä kanssa. Hänen olisi kuulunut todeta, että kaikkea myöhemmin tulevaa oli vain pidettävä suuren, maailman historial­ lisen rondon musiikillisena päätösjaksona tai vielä sopivammin, yli­ jäämänä. Se jäi häneltä kuitenkin sanomatta. Sitävastoin hän istutti hapattamaansa sukupolveen ihailun 'historian voimaa' kohtaan, mikä käytännössä jatkuvasti muuttuu paljaaksi menestyksen ihailuksi ja faktisen ihannoinniksi. T älle on nyttemmin keksitty mytologinen, mutta kuvaava ilmauskin: 'sopeutuminen tosiasioihin'. Mutta se, joka on tottunut kumartelemaan historian voiman edessä, nyökkää nyt lopultakin 'kyllä' kuten kiinalainen jokaiselle voimalle, olkoon se sitten hallitus, yleinen mielipide tai numeerinen enemmistö. Lan­ goista vedeltäessä hänen ruumiinjäsenensä liikkuvat oikeassa tah­ dissa. Jos jokainen menestys on tullut 'rationaalisen välttämättömyy­ den' sanelemana ja jokainen tapahtuma osoittaa logiikan tai 'Idean' voittoa, niin polvistukaa joutuisasti ja kunnioittakaa jokaista me­ nestyksen hetkeä! Eikö ole enää eläviä mytologioita, mitä? Mitä, ovatko uskonnot kuoleutumassa pois? Mutta katsokaapa historian voiman uskontoa ja Ideoiden mytologian papistoa arpisine jalkoi­ neen! Eivätkö kaikki hyveet seuraakin tuota uutta uskontoa? Ja eikö ole aiheellista kutsua epäitsekkyydeksi sitä, kun historiallinen ihmi­ nen antaa tehdä itsestään kaiken olemassaolevan 'objektiivisen' pei­ lin? Eikö ole jalomielistä, kun ihminen palvoen kaikissa voimissa voimaa itseään, luovuttaa kaikki omat voimansa Taivaassa ja maan päällä? Eikö se ole oikeutta, että voiman vaakaa pidetään aina käsis­ sä ja tarkkaillaan, mihin se kallistuu? Mikä kohteliaisuuden koulu sellainen historian käsittäminen onkaan? Kaiken objektiivinen tark­ kailu, se, ettei vihastu mistään, ei rakasta mitään ja ymmärtää kaik­ kea - kuinka pehmeäksi ja taipuisaksi se meidät tekeekään. Jos joku tuon koulun kasvatti sattuisi kerrankin tulemaan vihaiseksi, se käsi­ tetään kuitenkin ilonaiheeksi, sillä se tulkitaan taiteellisen vaikutel­ man hakemiseksi, se on ira et studium (vihaa ja vimmaa) ja kuiten­ kin täysin sine ira et studio (ilman vihaa ja vimmaa). Kuinka loppuunkuluneita ja vanhanaikaisia minun väitteeni tuota mytologian ja hyveen yhdistelmää vastaan ovatkaan! Sanon ne silti, vaikka niille naurettaisiin. Siksi totean, että historia opettaa aina: 'olipa kerran', jota seuraa opetus: 'sinun ei pidä'. Niinpä histo­ riasta tulee faktisen moraalittomuuden kokoelma. Kuinka päin mäntyä menisikään se, joka erehtyisi samalla pitämään historiaa tuon todellisen moraalittomuuden tuomarina! Moraalia loukkaa esimer­ kiksi se, että Rafaelin piti kuolla 36-vuotiaana. Sellaisen olennon ei kuulu kuolla. Ja jos haluat tosi tapahtuneen puolustajana rynnätä historian avuksi, saattaisit sanoa: Rafael on ilmaissut kaiken, mitä hänessä oli, pidempi elämä olisi antanut hänelle mahdollisuuden luoda vain sitä samaa kauneutta, mitä aiemminkin jne. Tuolla ta­ voin sinusta tulee pirun asianajaja. Teet menestyksestä, tapahtuneesta idolisi, kun tosiasiassa tapahtunut on aina tylsää ja muistuttaa pi­ kemminkin vasikkaa kuin jumalaa. Tietämättömyys antaa sinulle, historian apologeetta, vihjeitä, sillä vain se, ettet tiedä, mitä sellai­ nen natura naturans[29] kuin Rafael on, on syynä siihen, ettet syty sille ajatukselle, että sellainen oli kerran olemassa eikä voi koskaan enää olla. Joku[30] on hiljakkoin yrittänyt selittää meille, että Goethe oli 82- vuotiaana jo 'yli-ikäinen' - ja kuitenkin mielihyvin vaihtaisin laati­ kollisen tuoreita, uudenaikaisia elämäntöitä Goethen kahteen yli­ ikäiseen elinvuoteen, jotta saisin käydä sellaisia keskusteluja kuin Goethella oli Eckermannin kanssa. Säästyisin siten kaikelta nyky­ hetken palvojien uudenaikaiselta opetukselta ja tiedoilta. Verrattu­ na Goethen kaltaisiin kuolleisiin, kuinka harvalla elävällä on oikeus lainkaan elää! Raaka totuus, parantumaton typeryys, karkea 'näin se on' vastakohtana 'noin sen ei pitäisi olla' moraalille on, että mo­ net elävät ja harvat ovat jo kuolleet. Kyllä vain, moraalille! Sillä pu­ hupa mistä hyveestä tahansa, oikeudenmukaisuudesta, jalomielisyy­ destä, rohkeudesta, viisaudesta ja myötätunnosta, niistä tulee hyvei- tä noustaessa faktisen voimaa ja aktuaalisen tyranniaa vastaan ja antauduttaessa sellaisten lakien armoille, jotka eivät säätele histori­ an heilahteluja. Hyveellinen ihminen rimpuilee aina historian val­ tavirtaa vastaan, joko taistelemalla intohimojaan - olemassaolon vä­ littömin, typerin tosiasia - vastaan tai omistautumalla totuudelli­ suudelle valheen punoessa häikäiseviä verkkojaan sen ympärille. Jos historia ei yleensä olisi muuta kuin 'intohimojen ja vääryyden maa­ ilmanjärjestelmä', ihmisten pitäisi lukea sitä samoin kuin Goethe neuvoi lukemaan Nuoren Wertherin kärsimyksiä: lukekaa ikäänkuin kuin se sanoisi teille 'olkaa miehiä älkääkä seuratko minua!'. On­ neksi historia kuitenkin säilyttää muiston suurista historiaa, aktuaa­ lisen sokeita voimia vastaan taistelleista ihmisistä ja panee itsensä häpeäpaaluun kohottamalla juuri heidät todellisiksi historian luon­ teiksi, joita 'näin se on' ei paljoakaan liikuttanut. Ylpeinä he seura­ sivat ohjetta: 'näin sen pitäisi olla'. Ei suinkaan siksi, että he saatte­ levat rotunsa edustajat hautaan, vaan siksi, että he ylipäänsä löytäi­ sivät uuden sukupolven - tämä pyrkimys ajaa heitä lakkaamatta eteenpäin. Ja vaikka he itse ovat myöhäsyntyisiä perässätulijoita, löy­ tyy aina elämäntapa, joka saa heidät unohtamaan asemansa. Tulevat sukupolvet tulevat tuntemaan heidät vain ensiksi tulleina.

9

Onko kenties oma aikamme tuollainen edelläkävijä, ensiksitulija? Sen historian taju on niin kiivas ja sitä ilmaistaan niin yleismaail­ mallisesti ja estottomasti, että tulevat ajat pitävät sitä juuri tässä suh­ teessa edelläkävijänä - olettaen tietenkin, että kulttuuriaikoja on vielä edessäkin päin. Juuri tuo tosiasia herättää meissä kuitenkin vakavan epäilyksen. Lähellä modernin ihmisen ylpeyttä on hänen ironinen omakuvansa, hänen tietoisuutensa siitä, että hänen on elet­ tävä historisoivassa, ikäänkuin mailleenmenon mielialassa, peläten etteivät hänen nuoruuden toiveensa ja energiansa säily tulevaisuu­ teen. Välillä mennään pidemmällekin, vajotaan kyynisyyteen, oi­ keutetaan historian kulku, itseasiassa koko maailman kehi tys taval­ la, mikä on erityisesti sopeutettu modernin ihmisen käyttötarpeisiin kyynisen kaanonin mukaan: niinkuin asiat ovat, niin niiden piti ollakin, millaisia ihmiset nyt ovat, sellaisiksi heidän piti tullakin, eikä kukaan voi vastustaa tätä väistämättömyyttä. Joka ei pysty säi­ lyttämään ironiaansa hakee pakopaikkaa kyynisyydestä. Viime vuo­ sikymmen on tuottanut lahjana meille kauneimman keksinnöistään, täyteläisen ja ympäripyöreän fraasin kuvaamaan tuota kyynisyyttä; sellaisen henkilön elämäntapa ajan muodin mukaan ilman minkään­ laista reflektiota on "täydellistä persoonallisuuden antautumista maailman prosessin vietäväksi"[31]. Persoonallisuus ja maailman pro­ sessi! Maailman prosessi ja kirpun persoonallisuus! Onko meidän pakko loppuun asti kuunnella tuota vertauskuvien vertauskuvaa, sanaa 'maailma, maailma, maailma', kun pitäisi rehellisesti puhua 'ihmisestä, ihmisestä, ihmisestä'! Kreikkalaisten, roomalaisten, kris­ tittyjen perillisiä, vai? Kyynikoille nämä perinnöt eivät ole mitään, vaan meidän pitää olla 'maailman prosessin' perillisiä! 'Maailman­ prosessin' huippu ja päämäärä! Kehityksen arvoitusten ratkaisut ja merkitys nykyihmisessä, tiedon puun kauneimmassa hedelmässä! Tuo on ylpeyden ekstaasia ja siitä voi tunnistaa kaikkien aikojen edellä­ kävijät, jos kohta he ovat voineet tulla viimeksikin. Koskaan ei ole historiallinen mietiskely yltänyt niin pitkälle, ei edes unissa, sillä nyt ihmiskunnan historia on vain kasvien ja eläinten historian jatketta. Jopa merten syvyyksistä, pohjamudasta, universaalihistorioitsija löy­ tää jälkiä itsestään. Hämmentyneenä, kuin ihmeen nähneenä, hän tuijottaa sitä valtavaa matkaa, minkä ihmiskunta on jo kulkenut, ja häntä alkaa huimata vielä suuremman ihmeen, matkantekoa tark­ kailemaan pystyvän nykyihmisen nähdessään. Hän seisoo ylpeänä, korkealla pyramidin huipulla, ja kun hän asettaa lakikivensä sen huipulle, hän näyttää huutavan ympäröivälle Luonnolle: 'Olemme nyt perillä, me olemme päämäärä, me olemme täydellistynyt Luon­ to'. Sinä rattoisa 19. vuosisadan eurooppalainen, kuinka innoissasi sinä oletkaan! Sinun tietosi eivät täydellistä Luontoa, vaan ne tappa­ vat oman luontosi! Vertaa nyt kerrankin tietokapasiteettisi korkeuk­ sia toimintakyvyttömyytesi syvyyksiin. On totta, että kiipeät tiedon auringonsäteitä pitkin taivaaseen asti, mutta samalla laskeudut alas kaaokseen, sillä tapasi liikkua, kiivetä tiedon portaita on koituva si­ nun onnettomuudeksesi. Maa pettää jalkojesi alla syösten sinut tun­ temattomaan, elämällesi ei ole enää mitään tukea, vain hämähäkin verkkoja, jotka jokainen uusi tiedonsirpale repii. Mutta nyt riittää jo tämä vakavuus, asiaahan voi toki tarkastella paljon iloisemmin­ kin. Nykyihmisen, tuon suuren kosmisen verkon keskiössä tuohua­ van hämähäkin hullun ajattelematon perusteiden ravistelu ja riisu­ minen, niiden hajottaminen jatkuvaan kehitykseen, joka virtaa lak­ kaamatta pois, väsymätön purkaminen ja kaiken olemassa olleen historisointi - kaikki tuo huolestuttaa ja voi saattaa moralistit, tai­ teilijat, hurskaat ja jopa valtiomiehet epätoivon valtaan. Annamme tuon näkymän nyt kerrankin ilahduttaa meitä, katsomme sitä filo­ sofisen parodioijan kimaltelevasta taikapeilistä. Hänen päässään ai­ kakautemme on tullut ironiseen itsetietoisuuteen itsestään, ja se on tullut siihen sellaisella selvyydellä, joka (goetheläisittäin) jo lähente­ lee häpeällisyyttä. Hegel opetti kerran: 'kun henki vaihtaa suuntaa, myös me filosofit menemme sinne'[32]. Meidän aikamme vaihtoi suun- taa, nimittäin itseironiaan, ja katso! Myös E. von Hartmann oli jo sinne menossa ja julisti juhlittua epätietoisuuden filosofiaansa tai paremmin ilmaisten: epätietoisen ironian filosofiaansa. Harvoin saa lukea hauskemmasta keksinnöstä, suuremmasta filosofisesta vitsistä kuin von Hartmannin kirja on. Joka ei von Hartmannin ansiosta suuresti valaistu tulemisen luonteesta eikä pääse sisäiseen selvyyteen siitä, on todella kypsä ja valmis tulemaan sellaiseksi 'joka jo oli'. 'Maailman prosessin' alku ja määränpää ensimmäisestä tietoisuu­ den pistoksesta takaisin olemattomuuteen syöksymiseen, mihin kuu­ luu tarkka kuvaus sukupolvemme tehtävästä maailmanprosessissa - kaikki tuo on ammennettu hyvin paikannetusta inspiraation läh­ teestä, epätietoisesta, se kaikki hehkuu apokalyptisessa valossa niin pettävästi, imitoiden kirkasotsaista vakavuutta kuin kyseessä olisi aidosti vakava filosofia eikä ainoastaan vitsifilosofia. Tuollainen teos tekee kirjoittajastaan erään kaikkien aikojen johtavista filosofisista parodioijista. Uhrattakoon siis hiuskiehkura hänen alttarilleen, uh­ rattakoon hänelle, todellisen yleismaailmallisen lääkkeen keksijälle - ilmaistaksemme ihailumme käytämme tässä erästä Schleiermache­ rin lausahdusta. Sillä mikäpä lääke voisikaan olla tehokkaampi his­ toriallisen kulttuurin ähkyä vastaan kuin von Hartmannin maail­ manhistorian parodia? Kuivasti tokaistuna: mitä von Hartmann julistaa tiedottaman ironiansa hämyiseltä jalustalta kuuluu jokseenkin näin: meidän ai­ kamme voi säilyä tällaisenaan vain jos ihmisten olemassaolo tulee täysin sietämättömäksi - ja tähän uskon täydestä sydämestäni. Von Hartmann oikeuttaa aikamme pelottavan kivettymisen, jatkuvan luitten kalistelun - David Straussin meistä maalaama kaunein muo­ tokuva - ei ainoastaan takaapäin, vaikuttavana syynä, vaan myös suoraan edestä, finaalisena syynä. Tuo hävytön valaisee aikaamme Viimeisen Päivän valolla. Osoittautuu, että aikamme on hyvin hie­ no, erityisesti sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo kärsiä elämän sietä­ mättömyydestä niin akuutisti kuin mahdollista ja jolle Viimeinen Päivä ei sen vuoksi voi tulla tarpeeksi nopeasti. Totta on, että von Hartmann kutsuu ajankohtaa, jota ihmiskunta nyt lähestyy 'mie- huuden ajaksi', mutta tällä hän tarkoittaa sitä onnellista olotilaa, missä kaikki se, mitä on jäljellä on 'kiinteää keskinkertaisuutta', taiteen 'viihdyttäessä berliiniläisliikemiestä iltaisin'. Luomiseen 'aikamme ei enää tarvitse neroja, koska se merkitsisi helmien antamista sioille tai koska aikakautemme on edennyt nerouden vaatimisen tuolle puo­ len vaatien kenties jotain tärkeämpää', kohonnut sellaiselle yhteis­ kunnan kehitysasteelle, jolla 'jokaiselle työläiselle jää työpäivän jäl­ keen vapaa-aikaa älylliseen valmennukseen ja mukavaan olemassa­ oloon'. Sinä häpeällisistä häpeällisin, puhut nykyajan ihmiskunnan kaipausten äänellä, mutta yhtälailla tiedät, että näiden miehuuden vuosien loppupäässä häämöttää kauhukuva tuon älyllisen keskin­ kertaisuuden treenauksen lopputuloksesta: inho. Asiat ovat jo nyt huonolla tolalla, mutta ne vain pahenevat, 'Antikristus senkuin le­ vittää vaikutustaan aina vain laajemmalle' - mutta niin täytyy olla­ kin, siihen meidän on tultava, sillä valitsemamme tie voi johtaa vain kaiken olemassaolon inhoon. 'Mutta rohkeasti vain eteenpäin maa­ ilman prosessissa, Luojamme viinitarhassa, sillä vain se prosessi voi johtaa lunastukseen'. Luojamme viinitarha! Prosessi! Lunastus! Kukapa ei kuulisi ja näkisi, miten historiallinen kulttuuri, joka tietää vain sanan 'tulemi­ nen' rujona, tarkoituksella parodioi itseään ja miten se groteskin naa­ mion takaa lausuu mitä vastuuttominta hölynpölyä itsestään? Mitä tarkoittaa tuo hävytön viekkaalla kutsullaan työläisille Herransa vii­ nitarhassa? Tai, jos kysytään toisin: mitä tehtävää jää tuolle histori­ allisesti kultivoituneelle ihmiselle, modernille fanaatikolle, joka huk­ kuu 'tulemisen' virtaan ja kun hänen on jonain päivänä kerättävä edellä mainitun inhon satoa, viinitarhan kauneimmat rypäleet? Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin jatkaa elämäänsä entiseen mal­ liin, rakastaa mitä on ennenkin rakastanut, vihata mitä on ennen­ kin vihannut, lukea niitä sanomalehtiä, joita on siihenkin asti luke­ nut. Hän voi syyllistyä vain yhteen syntiin, elää eri tavoin kuin ai­ kaisemmin. Se, miten hän on ennen elänyt voidaan kuitenkin lukea suurilla kirjaimilla noiden sanomalehtien juhlituilta sivuilta, jotka ovat saattaneet koko nykyaikaisen kulttuuriroskaväen ekstaasiin, kos- ka he näkevät sanomassa oman oikeutuksensa Ilmestyskirjan loiste­ valossa. Se, mitä tiedoton parodioija vaatii jokaiselta yksilöltä on 'täy­ dellinen persoonallisuuden antautuminen maailman prosessille sen päämäärän, Lunastuksen, vuoksi', tai vielä selvemmin: 'elämäntah­ don lujittaminen julistetaan nyt ainoaksi oikeaksi tieksi; sillä vain täydellisessä antautumisessa elämälle ja sen suruille voidaan maail­ man prosessissa jotain saavuttaa, ei suinkaan pelkurimaisessa luo­ pumisessa ja vetäytymisessä. Yksilön tahdon kieltämiseen pyrkimi­ nen on yhtä tyhmää ja tarpeetonta, jopa tyhmempää kuin itsemur­ ha. Ajatteleva lukija ymmärtää ilman lisäselityksiäkin, minkä muo­ don käytännön filosofia näille perustuksille rakennettuna saa ja sen, että sellainen filosofia ei kestä eroa elämästä, vaan sisältää täyden sovinnon sen kanssa'. Ajatteleva lukija ymmärtää! Mutta eikö von Hartmannin voi ymmärtää väärin? Ja kuinka sanomattoman hauskaa olisi, jos hänet ymmärrettäisiin väärin? Ovatko nykysaksalaiset hyvin hienostunut­ ta kansaa? Eräs arvon britti[33] näkee, ettei heissä ole 'havainnon herk­ kyyttä' ja uskaltautuu sanomaan, että 'saksalaisessa mielessä näyttää olevan tasaisuutta, särmättömyyttä, nokkeluuden ja sanavalmiuden puutetta'. Väittäisikö suuri saksalainen parodioija häntä vastaan? Hänen mielestään on totta, että olemme lähestymässä 'sitä ihanne­ tilaa, jossa ihmiskunta luo historiansa täydessä tietoisuuden tilassa'. Kuitenkin olemme vielä kaukana siitä vielä ihanteellisemmasta ti­ lasta, jonka vallassa ihmiskunta voi lukea von Hartmannin kirjaa täydessä tietoisuuden tilassa. Jos niin kerran käy, kukaan ei enää sen jälkeen lausu sanaa 'maailman prosessi' hymyilemättä. Silloin lukija muistaa ajan, jolloin von Hartmannin parodia-evankeliumia kuun­ neltiin, se sulatettiin, sitä vastaan hyökättiin, sitä propagoitiin, kun­ nioitettiin ja se kanonisoitiin kaikella 'saksalaisen mielen' yksinker­ taisella rehellisyydellä, 'pöllön vääristyneellä vakavuudella', kuten Goethe asian ilmaisi. Maailman on kuitenkin mentävä eteenpäin, ihannetilaan ei päästä unelmoimalla, siihen pitää pyrkiä, sitä kohti on taisteltava ja tie Lunastukseen käy vain ilon kautta. Vielä koittaa aika, jolloin emme koske maailman prosessin rakenteisiin, tai edes ihmisen historiaan - aika, jolloin emme kiinnitä huomiota massoi­ hin, vaan tulemisen kuohuvan virran ylittäviin yksilöihin. He eivät ehkä jatka prosessia, mutta he elävät aikansa yli, aikalaisina, ja kiitos historian, joka sallii olla sellaisessa seurassa, he elävät nerojen tasa­ vallassa, josta Schopenhauer puhuu[34]. Jättiläinen kutsuu toista jätti­ läistä ajan joutomaitten takaa ja korkealentoinen keskustelu jatkuu ympärillä leihuvista, hälisevista kääpiöistä huolimatta. Historian teh­ tävä on toimia heidän välittäjänään, ja jopa antaa motiivin ja voi­ maa tuottaa suurmiehiä. Ihmiskunnan päämäärä ei voi olla sen lo­ pussa, vaan ainoastaan sen korkeimmissa mallikappaleissa. Koomikkomme ihmeellisellä dialektiikalla - yhtä aitoa kuin sen ihailijajoukko on ihailtavaa - on sanansa sanottavana tähänkin: 'Kehityksen käsite ei sovi yhteen sen kanssa, että annetaan maail­ man prosessille loputon kesto menneessä, koska silloin kaiken kuvi­ teltavissa olevan kehityksen olisi jo pitänyt tapahtua, mikä ei ole asi­ anlaita (Hävytön!), ja niinpä emme voi antaa prosessille loputonta kestoa tulevaisuudessakan. Molemmissa tapauksissa kehityksen kä­ site olisi vain ihanne (taas hävytön!) ja saisi maailman prosessin näyt­ tämään Danaidien vesiastioilta[35] . Loogisen täydellisen voiton epäloo­ gisesta (täysin hävytön mies!) täytyy sattua yksiin Viimeisen Päivän kanssa, maailman prosessin ajallisessa loppupisteessä'. Ei, sinä vil­ kas ja häpeämätön henki, niin kauan kuin epälooginen hallitsee niin­ kuin se vielä tänä päivänä tekee, niin kauan kuin voidaan esimer­ kiksi maailman prosessista puhua sinun tavallasi - mistä saat laajaa ylistystä osaksesi - Viimeinen Päivä on vielä hyvin kaukana. Näin on, koska maan päällä on vielä liiankin hauskaa, monet illuusiot kukoistavat yhä, muun muassa aikalaistemme illuusio sinusta, ja me emme ole vielä valmiita olemattomuuden tyhjyyteen heitettäviksi, sillä uskomme, että täällä tulee olemaan vieläkin hauskempaa sen jälkeen, kun ihmiset ovat alkaneet ymmärtää sinua sinä väärinym­ märretty epätietoisen tulkki. Ja jos inho kaikesta huolimatta pääsee vallalle, kuten olet lukijoillesi ennustanut, jos selityksesi meidän men­ neestämme ja tulevaisuudestamme - eikä kukaan ole inhonnut nii­ tä niin paljon kuin sinä - osoittautuisi oikeaksi, silloin olen minä- kin valmis äänestämään esittämälläsi tavalla enemmistön mukana sen puolesta, että ensi lauantaina täsmälleen klo. kaksi maailma tu­ houtuu. Ja tuomiosi päättyy seuraavasti: huomisesta lähtien aikaa ei ole olemassa, eikä The Times-lehteä enää julkaista. Mutta ehkä kaikki on turhaa ja käskyämme ei totella - no, joka tapauksessa meillä on vielä aikaa tehdä mahtava koe. Pannaan yhteen vaakakuppiin von Hartmannin 'epätietoinen' ja hänen 'maailman prosessinsa' toiseen. Jotkut uskovat, että ne painavat yhtä paljon, sillä kummassakin ku­ pissa on yhtä ruma sana - ja yhtä hyvä vitsi. Kun von Hartmannin sanoma on ymmärretty, hänen 'maailman prosessillaan' ei ole muuta käyttöä kuin vitsinä. Itseasiassa on kor­ kea aika, että liiallista historiantajua, 'maailman prosessin' riemu­ kasta iloittelua elämän ja olemassaolon kustannuksella, tajutonta tulevaisuuden perspektiivien murjomista vastaan aletaan taistella hyökkäävän satiirin pahantahtoisuudella. On 'epätietoisuuden' fi­ losofin ansiota, että hän on ensimmäisenä nähnyt, miten nauretta­ va 'maailman prosessin' idea on ja että hän on onnistunut saamaan toisetkin tajuamaan sen vieläkin selvemmin hänen epätavallisen va­ kavasta esitystavastaan. 'Maailman' ja 'ihmiskunnan' olemassaolon ei nyt tarvitse askarruttaa vähään aikaan muuten kuin hyvänä vitsi­ nä; sillä tuon pienen maanmatosen, ihmisen, itseriittoisuus on kai­ kista koomisin asia maan päällä. Kysy myös ihminen itseltäsi, miksi olet täällä yksilönä olemassa, ja jos et saa muuta vastausta, koeta silloin oikeuttaa olemassaolosi merkitys a posteriori antamalla sille jokin korkea ja jalo päämäärä. Elä tai tuhoudu! Sillä ei ole parempaa elämän tarkoitusta kuin tuho pyrittäessä johonkin suureen ja mah­ dottomaan, animae magnae prodigus (elämästä piittaamatta). Jos si­ tävastoin 'tulemisen lopullisuuden' oppi, opit kaikkien aatteiden, tyyppien, lajien sekoittumisesta ja ihmisen ja eläinten jyrkkien ero­ jen puuttumisesta - opit, joita pidän tosina, mutta kuolettavina - jos ne, niinkuin näyttää tulleen tavaksi valtaavat opetuksen huumassa ihmismielet vielä seuraavassa sukupolvessa, kenelläkään ei ole syytä ihmetellä, miksi ihmiset tuhoutuvat pikkumaiseen egoismiin, kivet­ tymiseen ja ahneuteen. Ensinnäkin kansa hajoaa ja lakkaa olemasta kansa. Sen tilalle tulevaisuuden teatterin näyttämölle nousevat ehkä individualistisen egoismin järjestelmät, vieraitten raa'alle riistolle omistautuvat veljeskunnat ja sentapaiset uti!itaarisen vulgaariuden kerhot. Tien avaamiseksi noille riittää, kun jatketaan historian kir­ joittamista massojen näkökulmasta ja sellaisten historian lainalai­ suuksien etsimistä, jotka voidaan johtaa massojen tarpeista, so. niis­ tä laeista, jotka liikuttavat yhteiskunnan alimpia mutakerroksia. Mielestäni massat ansaitsevat huomiota osakseen vain kolmessa suh­ teessa: (1) suurmiesten kuluneilla laatoilla huonolle paperille pai­ nettuina kopioina, (2) suurmiesten vastavoimina ja (3) heidän väli­ neinään. Loput saavat tilastot ja piru viedä mennessään. Miten ti­ lastot voisivat osoittaa, että historiassa on lainalaisuuksia? Lainalai­ suuksia? Ne totta vie osoittavat, kuinka rahvaanomaista ja inhotta­ van yhdenmukaista massa on, mutta ovatko liikkumattoman type­ ryyden, matkimisen, rakkauden ja nälän vaikutukset lainalaisuuk­ sia? Sen verran voimme myöntää, mutta olemme varmoja myös sii­ tä, etteivät ne lait ole minkään arvoisia eikä siis sellainen historia­ kaan ole minkään arvoista. Vähiten arvokasta on sellainen historia, joka tekee kansanliikkeistä menneisyyden tärkeimpiä tapahtumia ja pitää suurmiehiä vain niiden selvimpinä ilmauksina - virran pin­ nalla näkyvinä kuplina. Suuruus on näin nähtynä massojen tuotet­ ta, mikä tarkoittaa, että järjestys on kaaoksen tuotetta, ja onkin siksi luonnollista, että ylistyslaulua lopulta lauletaan juuri massoille. Sitä, mikä pidemmällä aikavälillä on liikuttanut massoja ja tullut ns. 'his­ torian voimaksi' kutsutaan sen mukaan nimellä 'suuri'. Mutta eikö silloin tahallisesti sekoiteta laatu ja määrä? Kun sivistymättömät massat ovat keksineet jonkin heitä tyydyttävän, esimerkiksi uskon­ nollisen idean, puolustaneet ja kantaneet sitä vuosisatoja, silloin ja vain silloin voidaan idean keksijää kutsua suureksi. Mutta miksi? Jaloimmilla ja ylevimmillä asioillahan ei ole massoihin mitään vai­ kutusta. Kristinuskon historiallinen menestys, sen voima historias­ sa, sen sinnikkyys ja kestävyys, ei onneksi osoita mitään sen keksijän suuruudesta, sillä jos niin olisi se olisi todiste häntä vastaan. Sillä hänen ja kristinuskon historiallisen menestyksen välillä on paksu ja raskas intohimojen, virheitten, vallan- ja kunnianhimon kerrostu­ ma, Rooman valtakunnan jykevä voima, kerrostuma, mistä kristin­ usko sai maallisen turvapaikan ja ammensi puolustuskykyä. Se teki mahdolliseksi kristinuskon puolustuksen ja jatkumisen tässä maail­ massa. Suuruus ei saa riippua menestyksestä: Demosthenes saavutti suuruuden ilman sitä. Kristinuskon puhtaimmat ja jaloimmat kan­ nattajat ovat aina epäilleet ja estäneetkin sen omaa maallista menes­ tystä ja 'maailman prosessia' pikemminkin kuin edistäneet niitä, sil­ lä he olivat tottuneet asettumaan maailman ulkopuolelle ja vähät välittäneet 'kristityn idean prosessista'. T ästä syystä he ovat yleensä jääneet historialle tuntemattomiksi ja heidän nimensä ovat pyyh­ kiytyneet pois. Kristillisesti ilmaisten: piru on maailman valtias, edis­ tyksen ja menestyksen herra, kaikissa historian voimissa hän on to­ dellinen voima, ja niin tulee olemaan kuinka pahalta se nyt kuulos­ taakin sellaisten voimien jumaloijien korvissa. Nykyaika on harjaan­ tunut antamaan asioille uusia nimiä ja kastamaan jopa pirun. Se on todella hyvin vaarallinen ajankohta. Ihmiskunta on juuri keksimäs­ sä, että yksilöiden, ryhmien tai massojen egoismi on ollut aina 'his­ torian liikkeiden' vipuna, ja kuitenkaan tuo löytö ei ole aiheuttanut niissä minkäänlaista häiriötä, vaan päinvastoin egoismi on julistettu jumalaksemme. T ässä uudessa uskossa on ryhdytty täysin harkitusti rakentamaan tulevaa historiaa egoismin perustalle, se egoismi vain tulee olemaan entistä järkevämpää, sellaista, mikä sallii joitain rajoi­ tuksia itselleen varmistaakseen pystyssä pysymisensä, ja sellaista, mikä tutkii historiaa tunnistaakseen aiemman typerän egoismin. Tutki­ mus on paljastanut, että valtiolla on suuri tehtävä egoismin maail­ manvallan perustamisessa, siitä tulee kaikkien järkevien egoismien isäntä, joka suojelee niitä sotilas- ja poliisivoimin typerän egoismin purkauksia vastaan. Samassa tarkoituksessa historiaa, niin luonnon­ kuin ihmisenkin kehityskulkua, opetetaan typeryydessään vaaralli­ sille työtätekeville luokille. Hyvin tiedetään, että historiallisen kult­ tuurin siemen kykenee rikkomaan sokeat ja raa'at vaistot ja halut tai kääntämään ne hienostuneen egoismin palvelukseen. Kaiken kaik­ kiaan, ihmiskunta nyt, E. von Hartmannin sanoin 'kiinnittää kat- seensa tulevaisuuteen maallisena kotinaan, jossa on mukava asua'. Von Hartmann kutsuu tuota elämää 'ihmiskunnan miehuudeksi', viitaten ironisesti nykyiseen 'ihmiskuntaan' ikäänkuin tuolla sanalla tarkoitettaisiin yksinkertaisesti oman edun tavoittelijaa. Samoin hän ennustaa vanhuuden ajan seuraavan tuota miehuutta, vaikka hän tosiasiassa tekee naurettavaksi aikalaiset harmaapäämme, koskapa hän puhuu kypsästä mietiskelynhalusta, millä he 'tarkastelevat kaik­ kea elämänsä paheellisia kärsimyksiä ja käsittävät, miten turhia oli­ vat ne päämäärät, joihin he olivat luulleet siihen asti pyrkineensä'. Ei, näin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan viekastelevaa miehuutta ja historiallisesti kultivoitua egoismia seuraa sellainen vanhuus, mikä pitää elämästä kiinni ilman arvokkuutta, luotaantyöntävällä sinnik­ kyydellä ja jonka ...[36] "Der letzte Act, mit dem Die seltsam wechselnde Geschichce schliesst, isc zweice Kindheit, gänzliches Vergessen ohn' Augen, ohne Zahn, Geschmack und alles". Jos elämäämme ja kulttuuriamme uhkaavat nuo synkät, ham­ paattomat miehet tai von Hartmannin ns. 'miehet', meillä on oike­ us kynsin hampain puolustaa nuoruuttamme heitä vastaan. Emme saa koskaan väsyä pelastamaan tulevaisuutta näiltä vääriltä profee­ toi!ta. Taistelussa kohtaamme sen erityisen epämiellyttävän tosiasi­ an, että tätä aikaamme jäytävää historiantajun liiallisuutta tarkoi­ tuksella edistetään, rohkaistaan ja käytetään hyväksi. He käyttävät näitä keinoja nuoruutta vastaan muuntaakseen sen tuoksi kypsäksi "miehuuden ego ismiksi", mihin he niin pyrkivät. Niitä käytetään voittamaan nuoruuden miehiseen/ei-miehiseen egois­ miin kohdistama luonnollinen torjunta esittämällä se tieteellis-maa­ gisessa valaistuksessa. Tiedämme aivan liiankin hyvin, mitä historia voi saada aikaan, kun se saa vallan. Se voi hävittää nuorison voi­ makkaimmat vaistot ja intohimot, nuorten rohkeuden, epäitsekkyy­ den ja rakkauden, se voi pahoin laimentaa nuorison oikeudentajua, alistaa ja taannuttaa sen halua kasvaa hitaasti johdattamalla sitä mahdollisimman varhaiseen valmiuteen, käyttökelpoisuuteen ja hedelmällisyyteen. Se voi myös heittää raskaita varjoja nuorison re­ hellisyyden ja tuntemisen rohkeuden päälle, ja voi jopa viedä nuo­ rilta heidän kauneimman etuoikeutensa, voiman istuttaa itseensä uskon johonkin suureen aatteeseen ja saada se kasvamaan yhä suu­ remmaksi. Tietty ylimäärä historiaa voi kaiken tuon tehdä, se on jo nähty, ja se tekee sen siirtämällä jatkuvasti horisonttia ja poistamalla suojaavan ilmakehän ja siten estämällä ihmistä tuntemasta ja toimi­ masta epähistoriallisesti. Loputtomasta horisontista ihminen sitten palaa itseensä, pienimpään egoistiseen, suljettuun tilaan, missä hä­ nestä tulee kuiva ja kuihtunut. Ehkä hän saavuttaa älykkyyttä, mut­ tei viisautta. Hän 'kuuntelee järjen ääntä', laskelmoi ja suhteuttaa itseään tosiasioihin, pysyttelee tyynenä, räpyttelee silmiään ja tietää, miten etsiä omaa ja puolueensa etua toisten edusta ja heikkouksista. Hän oppii luopumaan tarpeettomasta maltillisuudesta ja tulee as­ teittain hartmannilaiseksi 'mieheksi' ja sitten harmaaparraksi. Mut­ ta sellaiseksi hänen on oletettukin tulevan, juuri siinä on sen kyyni­ sen vaatimuksen mieli, joka vaatii 'täydellistä antautumista maail­ man prosessille' sen päämäärän, maailman vapautuksen vuoksi ai­ van niin kuin häpeämätön von Hartmann meille vakuutteli. No, maailman vapautus tuskin voi olla noiden hartmannilaisten 'mies­ ten' ja 'harmaapartojen' tahto ja päämäärä, vaikka maailma varmaan olisi paljon vapautuneempi, jos se vapautettaisiin noista miehistä ja harmaaparroista. Sehän avaisi tien nuoruuden valtakunnalle.

10

Nuorison tilannetta ajatellen huudan: Maata! Maata! Olen saanut enemmän kuin tarpeekseni tuskallisen harhailevasta ja villistä mat­ kasta yli tummanpuhuvien, vieraitten merien. Lopultakin ranta hää­ möttää, sinne meidän on päästävä olkoonpa se millainen tahansa. Kehnoinkin satama on parempi kuin toivoton heittelehtiminen skep­ tisismin loputtomassa aallokossa. Pääasia on, että pääsemme mai­ hin, myöhemmin löydämme tarpeeksi hyviä satamia ja voimme tehdä maihintulon jäljessä tuleville helpommaksi. Matkamme oli vaarallinen ja jännittävä. Kuinka kaukana vielä olemmekaan siitä hiljaisen mietiskelyn tilasta, minkä vallassa työn­ simme purtemme vesille. Historian vaaroja etsiessämme olemme joutuneet mitä akuuteimmin niille alttiiksi. Meissä itsessämme nä­ kyvät selvästi niiden kärsimysten jäljet, jotka koettelevat nykymaail­ maa historian liiallisuuden takia, enkä tahdo mitenkään salata itsel­ täni sitä, että tämä tutkielma näyttää nykyihmisen personaallisuu­ den heikkouden kritiikin hillittömyydessä, ihmisyyden kypsymät­ tömyydessä, liian usein toistuvissa vaihteluissa ironiasta kyynisyy­ teen ja ylpeydestä epäilyyn. Ja kuitenkin luotan inspiraation voimaan, joka - nerouden puuttuessa - kantaa purttani, luotan siihen, että nuoriso on ohjannut minua oikein, kun se pakottaa minut protes­ toimaan modernin ihmisen historiallista kasvatusta vastaan, ja kun vaadin, että ihmisen tulisi ennen kaikkea oppia elämään ja hyödyn­ tämään historiaa ainoastaan sen elämän käytössä, jota hän on oppi­ nut elämään. On oltava nuori ymmärtääkseen tämän protestin, ja todellakin, kun otetaan lukuun nykynuorison harmaapäisyys, se ei voi olla tarpeeksi nuori ymmärtääkseen, mitä vastaan ja millä perus­ teilla tässä oikein protestoidaan. Esimerkki auttaa tekemään asian selväksi. Siitä on tuskin vuosisataakaan, kun joissain Saksan nuoris­ sa heräsi luonnollinen vaisto siihen, mitä kutsutaan runoudeksi. Voidaanko ajatella, että sitä edeltävä ja aikalaissukupolvi ei olisi edes maininnut kyseistä taidelajia, vaikka se olikin heille vieras ja epä- luonnollinen? Päinvastoin, he olivat ajatelleet, kirjoittaneet ja kiis­ telleet 'runoudesta' kiihkeästi, tuottaen sanoja sanojen sanoista. Tuo sanan henkiinherääminen ei merkinnyt herättäjien kuolemaa, jol­ lain tapaa he ovat yhä keskuudessamme, sillä jos, kuten Gibbon sa­ noo, maailman häviämiseen tarvitaan vain aikaa, ehkä paljonkin, niin Saksassa, 'asteittaisuuden maassa', tarvitaan sitäkin enemmän aikaa väärän aatteen tuhoutumiseksi. T ästä huolimatta meillä on nyt kenties sata runoudesta tietäävä ihmistä enemmän kuin sata vuotta sitten, ja ehkä sadan vuoden päästä löytyy mokoma sata lisää niitä, jotka ovat oppineet, mitä kulttuuri on. Ehkä siihen mennessä on opittu myös, että saksalaisilla ei ole ollut kulttuuria läheskään niin paljon kuin he siitä puhuvat ja puhisevat. Saksalaisten yleinen tyy­ tyväisyys 'kulttuuriinsa' näyttää heistä varmaan yhtä uskomattomalta ja tyhmältä kuin aikanaan ylistetty Gottschedin klassisismi tai Ram­ lerin maine saksalaisena Pindaroksena näyttää meistä. He ehkä ajat­ televat, että tuo kulttuuri on ollut vain eräänlaista tietoa kulttuuris­ ta ja sellaisenaan epäaitoa ja pinnallista. Sitä siksi, että saksalaiset kestivät elämän ja tiedon ristiriidan ja eivät kyenneet näkemään, mikä luonnehti aitojen kulttuurikansojen kulttuuria: että kulttuuri voi kasvaa ja kukoistaa vain elämästä. Saksalaiset sitävastoin kantoi­ vat kulttuuria kuin paperikukkaa tai sitä käytettiin kuin sokeria ka­ kun maustamiseen, ja siksi se on jäävä ikuisesti valheelliseksi ja he­ delmättömäksi. Kuitenkin saksalaisen nuorison koulutus ottaa läh­ tökohdakseen juuri tuon väärän ja hedelmättömän kulttuurikäsi­ tyksen. Sen päämääränä ei suinkaan ole vapaa sivistynyt ihminen, vaan tutkija, tiedemies, vieläpä sellainen nopeakäyttöisin tiedemies, joka asettuu asiat esteittä tietääkseen elämästä erilleen. Empiirisesti tarkasteltuna tämän tuloksena on esteettis-historiallinen, kulttuuri­ filistealainen jokapaikan kannunvalaja tai panettelija uusine käsi­ tyksineen kirkon ja valtion toimista ja taide-elämästä. Hän on ihmi­ nen, joka arvostaa kaikkea, hänen vatsansa sulattaa kaiken, vaikka se ei tiedä, mitä rehellinen nälkä ja jano ovat. Tuollaisen päämäärän eteen valjastettu koulutus on luonnonvastaista. Sen voi käsittää vain koulutusprosessin läpikäymätön, sen voi ymmärtää vain nuoruuden vaistolla, onhan nuorisolla vielä tallella se luonnonvaisto, jota ei ole vielä hävitetty keinotekoisella pakkokasvatuksella. Sen, joka tahtoo sitävastoin hävittää tuon koulutuksen, on autettava nuorisoa samaan äänensä kuuluviin, on käsitteiden kirkkaudella valaistava polkua, jota heidän tiedoton vastustuksensa on siihen mennessä kulkenut, muu­ tettava se tietoiseksi ja tehtävä siitä äänekäs. Mutta miten hän voi saavuttaa noin oudon päämäärän? Pääasiassa tuhoamalla taikauskon, että tuollainen koulutus on välttämätöntä. Tavanomainen käsitys on, että tämä nykyinen, hy­ vin epämiellyttävä todellisuutemme on ainoa mitenkään mahdolli­ nen. Tarkastelepa korkeamman asteen ja yliopistojen viime vuosi­ kymmenien oppikirjoja niin voit ärtyneellä hämmästyksellä panna merkille, että kaikista eri uudistusehdotuksista ja kovista kiistoista huolimatta koulutuksen todellinen tavoite yhä on kaikkialla sama: sivistyneen ihmisen tuottamista sellaisena kuin se nykyään ymmär­ retään pidetään kaiken tulevan kasvatuksen välttämättömänä ja jär­ jellisenä perustana. Yhdenmukainen kaanon kuuluu: nuoren on aloi­ tettava opinnot hankkimalla kulttuuritietoja, ei tietoja elämästä saati sitten elämällä ja hankkimalla elämänkokemusta. Tuo kulttuuritie­ tous kaadetaan opiskelijan kurkkuun historiallisen tiedon muodos­ sa, so. hänen päänsä täytetään valtavalla määrällä ideoita ja aatteita, jotka ovat peräisin hyvin epäsuorista tiedoista menneistä aikakausis­ ta ja kansoista, ei suinkaan elämän suorasta havainnoinnista. Hän tahtoo kokea itse jotakin ja tuntea, että hänen sisällään kehittyy oma kiinteä ja elävä kokemusten kudos, mutta tuo tahto menee sekaisin ja juopuu siitä harhaisesta lupauksesta, että on mahdollista koota itseensä korkein ja merkittävin kokemus entisistä ja erityisesti ku­ koistusajoista. Kyseessä on juuri se sama hullu koulutusmenetelmä, joka ajaa nuoret taiteilijat mestarien työpajojen sijasta taidegalleri­ oihin ja estää heitä vierailemasta suurimman mestarin, luonnon, ainutlaatuisessa työpajassa. Ikäänkuin joku voisi historian läpi kii­ ruhtamalla löytää ja ottaa käyttöönsä aikakausien aatteet ja teknii­ kat ja omaksua niiden yksilöllisen elämänkatsomuksen! Ikäänkuin elämä itse ei olisi taito, joka on tunnettava juuresta latvaan, ikään- kuin sitä ei olisi harjoitettava ahkerasti ja väsymättä välttääksemme olemasta pelkkiä diletantteja hutiluksia. Platon piti välttämättömänä, että hänen uuden valtionsa en­ simmäinen sukupolvi kasvatettiin "välttämättömässä valheessa''[37]. Lapset piti opettaa siihen uskoon, että he olivat kaikki olleet aikai­ semmin nukkumassa maan alla, missä Luonnon työmies oli heidät muovannut oikeaan muotoon. On mahdotonta kapinoida tuollais­ ta menneisyyttä vastaan! Mahdotonta taistella jumalien töitä vas­ taan! Niinpä täytyi olla vankkumaton luonnonlaki, että sillä, joka on syntynyt filosofiksi oli kultaa ruumiissaan, sillä, joka on syntynyt sotilaaksi on ruumiissaan vain hopeaa, ja sillä, joka on syntynyt työ­ mieheksi on rautaa ja pronssia kehossaan. Koska näitä metalleja ei Platonin mielestä voinut sekoittaa, ei myöskään voinut olla näiden kastien sekoitusta, ja siksi usko tuon järjestyksen ikuiseen totuuteen oli uuden kasvatuksen ja uuden valtion perusta. Näin myös uuden­ aikainen saksalainen uskoo koulutusjärjestelmänsä ikuiseen totuu­ teen, kulttuuriinsa, ja kuitenkin tuo usko on tuhoutuvainen - sa­ moin kuin Platonin valtio olisi tuhoutunut - jos tuo välttämätön valhe joutuisi kerran vastatusten välttämättömän totuuden kanssa, mikä kuuluu: saksalaisella ei ole kulttuuria, koska hänen koulutuk­ sensa ei anna sille pohjaa. Hän tahtoo saada kukinnan ilman vartta ja juuria - siis turhaan. Tämä on yksinkertainen totuus, raaka ja epämiellyttävä totuus, todella välttämätön totuus. Tässä totuudessa meidän on kuitenkin kasvatettava ensimmäi­ nen sukupolvemme. Se tulee varmaan kärsimään siitä eniten, sillä sen avulla heidän on koulutettava itseään ja sitäpaitsi itseään vas­ taan, koska heidän täytyy opetella uusille tavoille ja luonnolle ja päästä vanhasta luonnosta ja tavoista. Heidän tulee voida sanoa itselleen vanhalla espanjalla: Defienda me Dios de my, varjele Jumala minua itseltäni eli luonnolta, joka minuun oli istutettu. Uuden sukupol­ ven on maistettava tuota totuutta kuin vahvaa ja katkeraa lääkettä, pisara pisaralta. Jokaisen tuon sukupolven edustajan on voitettava itsensä voidakseen lausua itsestään sen tuomion, mikä hänen olisi helpompi langettaa koko aikakaudelleen: 'meillä ei ole kulttuuria, ja mikä pahempaa, olemme liian rapistuneita elämään, näkemään ja kuulemaan totuudellisesti ja yksinkertaisesti, ymmärtämään sitä, mikä on meitä lähellä ja meille luonnollista. Me emme ole vielä ra­ kentaneet kulttuurin perustaa, koska emme ole itse vakuuttuneita siitä, että meissä olisi aitoa ja vilpitöntä sisäistä elämää. Fragmentoi­ tuneina, jaettuina lähes mekaanisesti sisäiseen ja ulkoiseen puoleen, meihin on iskostettu ideoita kuin lohikäärmeen hampaita, joilloin meistä on syntynyt käsitteellisiä lohikäärmeitä, jotka kärsivät 'sana­ taudista' ja eivät luota mihinkään omaan tunteeseen, jos sitä ei ole vielä leimattu jollain termillä. Kun nyt olen sellainen ei-elävä ja silti kumman aktiivinen käsite- ja sanatehdas, minulla on kenties yhä oikeus sanoa itsestäni cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa), mutta ei vivo, ergo cogito (elän, siksi ajattelen). Minulle annetaan tyhjä 'oleminen', ei täyttä ja vihertävää ' elämää'. Tunne, joka kertoo minun olevan olemassa oikeuttaa minut sanomaan 'olen ajatteleva olento', ei että olen elävä, eikä, että olen eläin, vaan enintään cogital (ajatusolio). 'Antakaa minulle elämä, teen siitä kohta teille kulttuu­ ria' tulee olemaan uuden sukupolven huuto ja kaikki sen edustajat tunnistavat toisensa siitä. Kuka antaa heille tuon elämän? Ei jumala eikä yksikään ihminen voi sitä tehdä. Sen voi tehdä vain heidän oma nuoruutensa. Vapauta se kahleista niin saat vapau­ tetun elämän. Sehän oli vain piilossa, vankilassa, se ei suinkaan ole kuihtunut ja kuollut - kysy itseltäsi onko! Mutta tuo vapautettu elämä on sairas, se täytyy parantaa. Sillä on monia tauteja, se ei kärsi ainoastaan kahleittensa muistoista. Se kärsii sairaudesta, josta olemme paljon puhuneet, historiataudista. Historian liiallisuus on iskenyt elämän plastisiin voimiin eikä se enää tiedä, miten käyttää mennyttä ravintonaan. Tuo on pelottava sai­ raus, ja jos nuorisolla ei olisi luonnon antamaa selvännäkijän kykyä, kukaan ei tunnistaisi tuota sairautta, sitä, että terveyden paratiisi on kadotettu. Tuo nuoriso kuitenkin luonnollisella terveyden vaistol­ laan näkee, miten tuo paratiisi voidaan palauttaa, se tietää lääkkeen ja balsamin historiatautiin, historian liiallisuuteen. Millä nimellä sitä nyt kutsuttiinkaan? Ei ole kumma, että lääkkeellä on myrkyn nimi: vastalääke histo­ rialliseen on epähistoriallinen ja ylihistoriallinen. Näiden termien myötä palaamme mietelmiemme alkuun ja niiden tyyneen mietis­ kelyyn. Sanalla epähistorallinen tarkoitan voimaa ja taitoa unohtaa sekä kykyä sulkea itsensä rajoitetun horisontin sisään. Ylihistorialliseksi kutsun sitä voimaa, jolla katse käännetään pois tulemisesta siihen, mikä antaa olemassaololle ikuisen ja pysyvän luonteen, so. taitee­ seen ja uskontoon. Tiede pitää näitä voimia toisilleen vastamyrkkyi­ nä, koska sen mukaan ainoa oikea ja tosi - siis tieteellinen - mene­ telmä tarkastella asioita on se, mikä näkee kaikkialla olemassaollei­ ta, historiallisia asioita, eikä näe missään asioita, jotka ovat ikuisia. Täten se on syvässä ristiriidassa ikuisuuteen pyrkivien uskonnon ja taiteen voimien kanssa, sillä se vihaa unohtamista, mikä merkitsee tiedon kuolemaa. Se koettaa poistaa kaikki horisontin rajoitukset ja paiskaa ihmiset loppumattomalle, rajattomalle, valoisalle merelle, jonka aallot välkkyvät tulemisen tiedon valossa. Jospa vain ihminen voisi elää siinä tilassa! Kaupunkien sortuessa ja autioituessa maanjäristyksessä ja ihmisten rakentaessa väliaikaiset asumuksensa vulkaaniselle maaperälle pelonsekaisessa mielentilas­ sa, samoin myös elämä itse sortuu ja tulee heikoksi ja pelokkaaksi, kun tieteen aiheuttama käsitejäristys ryöstää ihmisiltä rauhan ja tur­ vallisuuden perustan, heidän uskonsa pysyvään ja ikuiseen. Tuleeko elämä hallitsemaan tietoa ja tiedettä vai hallitseeko tieto elämää? Kumpi näistä voimista on korkeampi ja ratkaisevampi? Epäilykselle ei jää sijaa: elämä on korkeampi, hallitseva voima, sillä elämän lo­ pettava tieto hävittää samalla myös itsensä. Tieto edellyttää elämää ja siten sillä on sama intressi elämän säilyttämisessä kuin jokaisella olennolla olemassaolonsa jatkumisessa. Näin tiede vaatii valvontaa ja ohjausta, elämän hygienia kuuluu tieteen liepeille, ja eräs tuon hygienian lauseista kuuluisi näin: epähistoriallinen ja ylihistorialli­ nen ovat luonnollisia vastalääkkeitä historiataudin uhkaamalle elä­ män tukahduttamiselle. On luultavaa, että me historiataudista kär­ sivät saamme kärsiä myös vastalääkkeiden sivuvaikutuksista. Mutta se, että kärsimme niistä ei ole todiste valitun hoidon oikeellisuutta vastaan. Tässä tunnistamme mainitsemani nuorison elämäntehtävän - sen ensimmäisen taistelevan ja lohikäärmeen tappajasukupolven teh­ tävän, jonka työnä on valmistaa onnellisempaa, siunatumpaa ja kau­ niimpaa tulevaisuutta ja humaanisuutta tuntematta itse muuta kuin häivähdyksen siitä. Tuo sukupolvi saa kärsiä sekä sairaudesta että sen lääkkeistä, mutta siitä huolimatta se uskoo voivansa ylpeillä pa­ remmalla terveydellään ja ylipäänsä aidommalla luonnollaan kuin edeltäjänsä, nuo nykyajan kultivoituneet 'ihmiset' ja 'harmaaparrat'. Nuorison tehtävänä on kalvaa aikamme terveys- ja kulttuurikäsitys­ tä ja lietsoa pilkkaa ja vihaa noita käsitesekasikiöitä vastaan. Takee­ na siitä, että se on edellistä terveempi ja karaistuneempi sukupolvi on, ettei se käytä ajan kielenkäytöstä lainattuja käsitteitä tai sanan­ parsia luonteensa kuvaamiseksi, vaan on ainoastaan tietoinen luon­ teeseensa käytkeytyvästä taistelualttiista voimasta, joka sulkee pois ja hajottaa, voimasta, joka on intensiivinen elämäntunnossaan. Voi­ daan väittää, ettei tuolla nuorisolla vielä ole kulttuuria, mutta miten se voisi pitää moista väitettä moitteena? Voidaan osoitella nuorison kypsymättömyyttä ja viitata sen suvaitsemattomuuteen ja malttamat­ tomuuteen, mutta eihän nuoriso voikaan vielä olla vanhaa tai tar­ peeksi viisasta ollakseen maltillista. Ennen kaikkea sen ei tarvitse tekopyhästi puolustella valmista kulttuuria, se nauttii vapaasti kai­ kista niistä etuoikeuksista, jotka sille kuuluvat: erityisesti etuoikeu­ desta olla rohkea ja ajattelemattoman rehellinen. Se voi myös aina turvautua lohdulliseen toivoon. Näistä toiveikkaista nuorista voin sanoa tietäväni sen verran, että he ymmärtävät kaikki nämä itsestäänselvyydet henkilökohtaisen kokemuksen kautta ja kääntävät ne opiksi itselleen. Toiset voivat hetkellisesti havaita vain tyhjännäköisiä astioita ennenkuin jonain päivänä hämmästyksekseen huomaavat niiden olevan täysiä, ja että hyökkäykset, vaatimukset, elämänpyrinnöt ja intohimot ovat olleet näihin yleistyksiin sekoittuneina ja pakattuina, ja etteivät ne voi pysyä piilossa kovin kauan. Epäilijät kukistaa aika, joka tuo valoon kai- ken, ja siksi voinkin lopulta kääntyä toiveikkaan nuorison puoleen kertoakseni heille vertauksella heidän toipumisensa edistymisestä, heidän vapautumisestaan historiataudista, ja siten myös heidän omasta historiastaan aina siihen asti, kun he ovat tulleet tarpeeksi terveiksi tutkiakseen jälleen historiaa, ja ovat valmiita käyttämään mennyttä kolmessa mielessä elämän tarkoituksiin, nimittäin monu­ mentaalisesti, antikvaarisesti ja kriittisesti. Silloin he ovat tietämät­ tömämpiä kuin nykyajan kultivoituneet ihmiset, ovathan he oppi­ neet hävittämään mielistään monia asioita ja ovat peräti menettä­ neet kaiken halun vilkaistakaan kultivoituneitten erityisen tärkeinä pitämiin seikkoihin. Kultivoituneitten silmissä he tietenkin ovat ni­ menomaan sivistymättömiä, välinpitämättömiä ja varauksellisia maineikasta, jopa hyvääkin kohtaan. Juuri tässä hoidon vaiheessa nuorisosta on kuitenkin tullut humaania jälleen ja se on lakannut olemasta pelkkä ihmismäisten ominaisuuksien kooste - ja se vasta onkin jotain! Sitä sopii toivoa! Ja te, jotka toivotte, ettekö jo naura­ kin sydämissänne? Te kysytte: miten tuohon päämäärään voidaan päästä? Matkan­ ne alussa saatte Delfoin jumalalta ohjeen: 'tuntekaa itsenne'. Se on kova neuvo: sillä se jumala 'ei kerro mitään eikä salaa mitään, vaan osoittaa vain suuntaa', kuten Herakleitos sanoi[38]. Minne hän sitten viittoo? Kreikkalaisillakin oli aikoja, jolloin he olivat vastaavassa vaaras­ sa kuin me nyt. Menneisyyden ja muukalaisuuden vyöry, historian painolasti uhkasi tuhota heidät. He eivät saaneet koskaan elää ylpe­ ästi koskemattomina, heidän kulttuurinsa oli pitkään pikemminkin vieraitten, seemiläisten, babylonialaisten, lyydialaisten ja egyptiläis­ ten muotojen ja ideoiden kaaos. Heidän uskontonsa oli Idän kaik­ kien jumalien taistelukenttä, vähän samaan tapaan kuin 'saksalai­ nen kulttuuri' ja uskonto on nykyään Lännen vaikutusten ja kaikki­ en menneitten aikojen temmellyskenttänä. Apollonisen oraakkelin ansiosta helleeninen kulttuuri ei ollut pelkkä kooste. Kreikkalaiset oppivat vähitellen järjestämään kaaosta noudattamalla Delfoin ope­ tusta ja ajattelemalla jälleen omaa itseään, omia todellisia tarpeitaan ja antamalla näennäistarpeittensa sammua. Näin he jälleen omisti­ vat itsensä uudelleen, he eivät kauan olleet Orientin ylikuormitettu­ ja perillisiä ja perässä kulkijoita. Raskaan jaakobinpainin jälkeen ja sovellettuaan käytäntöön oraakkelin ohjetta, heistä tuli jopa onnel­ lisimpia perimänsä aarteen rikastuttajia. Heistä tuli edelläkävijöitä ja kaikkien tulevien kulttuurikansojen esikuvia. Tämä on vertaus meille kaikille: jokaisen on järjestettävä oma kaaoksensa 'ajattelemalla takaisin itseensä', omia todellisia tarpei­ taan. Hänen rehellisyytensä, luonteenlujuutensa sekä totuudellisuu­ tensa kapinoivat joka tapauksessa sitä vastaan, että hän vain toistaa kuulemaansa, oppii sen, mitä jo tiedetään, matkii olemassaolevaa - kapinoidessaan hän vasta alkaa käsittää, että kulttuuri voi olla muu­ takin kuin vain elämän koriste, eli siis vain valepuku tai vääristymä, sillä kaikki koristeluhan vain peittää koristellun. Täten hänelle al­ kaa valjeta kreikkalainen kulttuurikäsitys - roomalaisen vastapainoksi - käsitys kulttuurista uutena ja parempana elämänä, ilman sisäisen ja ulkoisen erottelua, ilman vääristymiä, konventioita, siis kulttuu­ rielämän, ajattelun, ulkonäön ja tahdon ykseytenä. Siinä hän myös oppii oman kokemuksensa kautta, että kreikkalaiset voittivat kaikki muut kulttuurit nimenomaan moraalisen luonteensa voimien avul­ la, ja että totuudellisuuden kasvu edistää myös tosi kulttuuria, vaik­ ka tuo totuudellisuus saattaa joskus vakavasti vahingoittaa juuri sitä kultivoituneisuutta, jota kulloinkin pidetään arvossa, ja aiheuttaa jopa kokonaisen koristekulttuurin luhistumisen.

Please, log in and verify your email.

1. . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" .

2. . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3.

3. . sormeansakaan; Aristoteleen Metafysiikassa kohdassa iv. l 0 l 0a. 1 2 mainitaan Kracylos, jonka mukaan totuutta ei voinut tietää eikä siitä voitu puhua. Hän ei puhunut, vaan liikutteli vain sormeaan.

4. . Goethea lainatakseni; Maximen und Reflexionen, no. 25 1 .

5. . John Dryden, Aurengzebe ( 1 675), 4 , i. Lainaus David Hume, Dialogues on Natural Religion ( 1 779). Ed. with introd. D. Aiken (N.Y., London, 1 948), 66.

6. . Runosta A se tesso.

7. . Keskustelussa Eckermannin kanssa ( 1 838).

8. . Ks. Polybios, The Hiscories. Trans!. WR. Paton (Harvard University Press, Cambridge, Mass. , repr. London, 1 975), voi. I, i. 2 ("vicissitudes of fortune", p. 3).

9. . Schopenhauer, Parerga und Paralipomena, osa 1, luku 3.

10. . Diogenes Laertius, Lives of the Eminent Philosophers, viii, 1 1 .

11. . Kyseessä on Strasbourgin katedraali.

12. . Jacob Burckhardt, The Civilization of the Renaissance in ltaly [ 1 869] (N.Y., Toronto, 1 960) , 1 93.

13. . Goethe, Faust, osa I, 1339- 1 3 4 1 . "Den alles, was entsteht, ist wert, dass es zugrunde geht. Drum besser wär's, dass nichts entstiinde".

14. . Grimmin 'Susi ja seitsemän pientä vuohta'.

15. . Grillparzer, Sämmdiche Werke, osa 9, s. 40, 1 29.

16. Schillerin runosta 'Die Worte des Glaubens'.

17. 'Shakespeare und Kein Ende', 1 .

18. . Grillparzer, Sämmdiche Werke, osa 9, s. 40 ja 1 29.

19. . Schiller, 'Was heisst und zu welchem Ende studiert man Universalgeschichte' (Jena, 1 789).

20. . Leopold von Ranke.

21. . Goethe Schillerille 2 1 . helmikuuta 1 798.

22. . Goethe, 'Fragment iiber

23. . Voltairen ecrasez: viittaa Volcairen mattoon 'ecrasez l'infame', suom. 'tuhotkaa tuo häpeällinen' (kirkko).

24. . Saksan protestanttisten ruhtinaitten sotilasliitto vuosina 1 608-2 1 .

25. . Schleiermacher.

26. . Wagner, Die Meistersinger, näytös III, 1 . kohtaus.

27. . "Ich habe auch hier erfahren, was mir schon manchmal begegnet ist, dass mir nämlich das Voriibergehende u. Abwechselnde der menschlichen Gedanken u. Systeme fast tragischer aufgefallen ist, als

28. . Wackernagel, Abhandlungen zur deutsche Literaturgescichte, osa 2 ( 1 873).

29. . Kaiken alkusyy; Spinozan luova Jumala.

30. . David Strauss, ks. henkilöhakemisto.

31. . maailman prosessi; viittaukset termiin tulevat Eduard von Hartmannin teoksesta Die Philosophie der Unbewussten ( 1 869). Ks. henkilöhakemisto.

32. . Hegelin Järjen ääni. Historianfilosofian luentojen johdanto. Suom. Mauri Noro (Helsinki, 1 978).

33. . Walter Bagehot, ks. henkilöhakemisto.

34. . Schopenhauer, Die handschrifdiche Nachlass. Toim. Arthur Hiibscher ( 1 970) , osa 2, s. 1 88.

35. . Antiikin Kreikan mytologiassa 49 aviomiehensä murhannutta vaimoa sai rangaistukseksi loputtomiin kantaa vettä seuloilla.

36. . "Last scene of ali, That ends this strange, eventful history, Is second childishness, and mere oblivion, Sans teeth, sans eyes, sans taste, sans every thing". Shakespearen näytelmästä As You Like lt, 2. näytös, 3. kohtaus.

37. . Platon, Teokset. 4 osa, s. 1 24.

38. . Fragmentti 93.