| Vom Nutzen und Nachteil der Historie für das Leben Friedrich Wilhelm Nietzsche (1874) | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Downloading books is available only for authorized users | |||
| Sull'utilità e il danno della storia per la vita | Historian hyödystä ja haitasta elämälle | ||
| Prefazione | ESIPUHE | ||
| “Del resto per me è odioso tutto ciò che si limita ad istruirmi senza aumentare o stimolare immediatamente la mia capacità d’azione”. Queste sono parole di Goethe[1] con le quali, come con un Ceterum censeo[2] espresso con vigore, si può dare inizio alla nostra considerazione sul valore e il disvalore della storia. Nella stessa, infatti, dovrebbe essere descritto perché un’istruzione senza stimolo, perché un sapere nel quale la capacità d’azione si affloscia, perché la storia come rara superfluità di conoscenza e lusso, secondo le parole di Goethe, devono essere per noi davvero odiosi – proprio perché manchiamo ancora dello stretto necessario e dato che il superfluo è nemico del necessario. Certamente necessitiamo della storia, ma ne abbiamo bisogno in un modo diverso rispetto a quello del fannullone viziato nel giardino del sapere, anche se quest’ultimo potrebbe persino guardare in modo altezzoso alle nostre esigenze e necessità rozze e senza grazia. Ciò significa che abbiamo bisogno della storia per la vita e l’azione, non per ritirarci comodamente dalla vita e dall’azione, o, soprattutto, non per abbellire una vita ripiegata su di sé o un’azione abietta e malvagia. Solo fintantoché la storia serve alla vita, noi vogliamo servire lei: ma c’è una forza a spingere la storia e una sua valutazione, nella quale la vita si atrofizza e degenera, un fenomeno che è ora necessario (tanto quanto potrebbe essere doloroso) sperimentare in sintomi del nostro tempo degni di attenzione. Mi sono sforzato di illustrare una sensazione che mi ha tormentato abbastanza spesso; mi vendico di lei rendendola pubblica. Forse qualcuno sarà spinto da una tale descrizione a spiegarmi che anch’egli conosce questa sensazione, ma che io non l’ho sentita in maniera abbastanza pura e originaria e che non l’ho assolutamente espressa con la dovuta sicurezza e maturità dell’esperienza. Così forse l’uno o l’altro; per lo più, però, mi diranno che è una sensazione sbagliata, innaturale, deplorevole e del tutto illecita, che mi sono mostrato indegno nei suoi riguardi del potente senso storico-temporale osservabile, notoriamente, da due generazioni soprattutto fra i Tedeschi. Ora, in ogni modo, osando io saltar fuori con la descrizione naturale della mia sensazione, il decoro generale risulta incrementato piuttosto che danneggiato, offrendo io molte occasioni di fare osservazioni gentili ad una tale corrente del tempo come quella appena nominata. Ma per me ottengo qualcosa che è di maggior valore del decoro generale – essere pubblicamente illuminato e rimproverato riguardo a questo tempo. Inattuale è anche questa considerazione, perché cerco di comprendere ciò di cui il tempo è (di volta in volta e a buon diritto) orgoglioso come danno, difetto e mancanza, perché credo persino che noi tutti soffriamo di una febbre storica che consuma e almeno dovremmo riconoscere che ne soffriamo. Ma se Goethe a buon diritto ha affermato che coltiviamo con le nostre virtù così come con i nostri errori, e se, come ognuno sa, una virtù ipertrofica – come mi sembra essere il senso storico del nostro tempo – può diventare un vizio ipertrofico volto alla distruzione di un popolo: così me lo si conceda almeno una volta. E per alleggerire la mia colpa non deve essere taciuto che le esperienze che mi causarono tormentose sensazioni sono state tratte da me stesso e dagli altri per fare un paragone, e che, in quanto discepolo di un tempo più antico, particolarmente di quello greco, arrivo ad esperienze così inattuali come figlio del tempo attuale. Ma molto mi dovrei poter concedere a causa del lavoro come filologo classico, perché non saprei quale senso avrebbe la filologia classica nella nostra epoca, se non quello di mostrarsi in essa inattuale – cioè contro il tempo e, speriamo, a vantaggio di un tempo a venire. [1] GOETHE, Johann Wolfgang von (Francoforte sul Meno 1749 – Weimar 1832). Scrittore e pensatore (interessi per la filosofia e le scienze naturali). Anni di formazione coincidenti con il periodo dello Sturm und Drang, al quale contribuisce con il romanzo epistolare I dolori del giovane Werther (1774). A partire dal 1775 risiede a Weimar, viaggia in Italia (1786), si occupa di politica. Fra le sue numerosissime opere (poesia, drammi, trattati scientifici, lettere, diari) si ricordino: le Elegie romane (1795), il romanzo Le affinità elettive (1809), La teoria dei colori (1810), Gli anni di apprendistato di Wilhelm Meister (1821-29) eil dramma Faust (I parte 1808; II parte 1832). Insieme a Schiller esercita un’influenza fondamentale sul Romanticismo tedesco ed europeo. [2] Ritengo del resto. | "Vihaan kaikkea, mikä ainoastaan opettaa minua eikä jouduta tai suoranaisesti elävöitä toimintaani". Näin puhui Goethe, ja yhdyn häneen rohkeasti ceterum censeon[1] siivittämänä alkaessani mietiskel lä historian arvoa. Tarkoitukseni on osoittaa, miksi opetusta ilman elävöittämistä, tietoa ilman siihen liittyvää toimintaa ja historiaa kalliina liiallisuutena ja ylellisyytenä - kuten Goethe jo antoi ym märtää - on vakavasti vihattava. Niin, vihattava, koska meiltä puut tuu kaikkea tarpeellistakin ja koska ylenmääräinen on välttämättö myyksien vihollinen. Tottakai me tarvitsemme historiaa, mutta ai van eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumatto mia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toi mintaa varten, emme mukavana pakotienä elämästä ja toiminnasta, saati sitten itsekkään ja mukavuudenhaluisen elämämme tai pelku rimaisten ja alhaisten tekojemme kaunisteluun. Me tahdomme pal vella historiaa vain siinä määrin kuin se palvelee meitä, sillä histori antutkimusta on mahdollista arvostaa niin paljon, että se typistää ja rappeuttaa elämää. Tämä on ilmiö, josta ajassamme on silmiinpis täviä merkkejä näkyvissä, kuinka tuskallista sen tunnustaminen sit ten onkin. Olen yrittänyt edellä kuvata tunnetta, joka on kaivanut minua jatkuvasti. Kastan sille nyt päästämällä sen julkisuuteen. Se saattaa yllyttää jonkun toisenkin kertomaan, että myös hänellä on ollut tuo tunne ja että hän ei tunne sitä puhtaana ja alkutilassaan eikä voi ilmaista sitä kyp sän kokemuksen antamalla varmuudella. Harvat voi vat niin tehdä, mutta useimmat tulevat kertomaan, että tuntemani tunne on kieroutunut, luonnoton, halveksittava ja täysin kielletty, ja että minä en ole siksi sen suuren historiallisen liikkeen arvoinen, joka on ollut erityisen voimakas saksalaisten keskuudessa viimeisen kahden sukupolven ajan. Oli miten oli, tulen kuitenkin jatkossa ku vaamaan tunteitani, mikä jo sinänsä pikemminkin edistää kuin louk- kaa hyviä käytöstapoja, koska suon siten paljon tilaisuuksia osoittaa hyväksyntää historialiikettä kohtaan. Samalla saan jotain sellaista, mikä on verrattomasti arvokkaampaa kuin hyvät tavat: kriitikkoni oikaisevat julkisesti väärät käsitykseni aikakauden luonteesta. Nämä ajatukset ovat epäajanmukaisia, koska yritän uudelleen arvioida aikakautemme oikeutettua ylpeydenaihetta. Arvioin histo rian viljelyämme nimenomaan aikamme heikkoutena ja vahingolli sena tautina, uskon näet meidän kaikkien kärsivän pahasta historia kuumeesta. Meidän olisi ainakin kyettävä tunnistamaan tämä tosi asia. Jos Goethe oli oikeassa väittäessään, että vaaliessamme hyvei tämme vaalimme samalla vikojamme[2] , ja jos, kuten kaikki tietävät, liiallinen hyve - mitä aikamme historiallinen taju näyttää olevan - voi tuhota kansakunnan siinä, missä liiallinen pahekin, ei liene hai taksi jos minäkin siihen kerran lankean. Ehkä minut voidaan osin vapauttaa syytöksistä jos vakuutan kokemusteni, joista nämä kalva vat tunteet nousivat, olleen enimmäkseen omiani. Muista lähteistä hankitut ovat mukana vain vertailun vuoksi. Vaikka olen tämän ajan lapsi, olen aikaisempien aikakausien, erityisesti helleenisen kauden oppilas, ja sain nämä epäajanmukaiset kokemukseni sieltä. Tuon verran myönnän, olenhan ammatiltani klassisen filologian tutkija, enkä myöskään tiedä, mitä merkitystä sellaisella tutkimuksella olisi ajallemme ellei epäajanmukaisuus. Se toimii näin aikaamme vastaan, vaikuttaen siihen, ja toivon mukaan, myös tulevan aikamme hyväk si. [1] . ceterum censeo; Cato vanhemman kuuluisat sanat Rooman senaatissa: "Olen muuten sitä mieltä, (että Karthago on hävitettävä)" . [2] . vikojamme; Goethe, Dichtung und Wahrheit ( 1 8 1 4) , iii, 1 3. | ||
| Next chapter | |||